Kuka olisi uskonut, mutta Kässäätkö-blogi on ollut olemassa jo yhdeksän vuotta. Eihän siitä ole kuin hetki kun vasta oltiin kuuden vuoden iässä, ja jotenkin nyt on taas kulunut kolme vuotta niin että hujahti.
Otetaanpa sen kunniaksi teekupponen ja niillä joille ruokakomero sen sallii, kakkupalanen. Täällä puolella ruutua on tarjolla vain mustaa perus-Liptonia ja jogurttia kera myslin ja mustikoiden, mutta kyllä nekin tuntuvat juhlavilta normaalin arjen pyörityksessä.
Juhlapäivä oli tammikuussa, mutta olemme jo reippaasti maaliskuun loppupuolella, hyvässä matkassa kohti kevättä, eikä asiasta ole ollut mitään mainintaa. En tiedä onko kukaan edes ihmetellyt, miksei blogiin ole kolmeen
kuukauteen tullut minkäänlaisia päivityksiä. Myös instagramin puolella
on ollut hiljaista. Tähän on syynä täysin tietoinen tauko, josta halusin avautua tällaisella pidemmällä, pohtivammalla tekstillä.
Eräänä päivänä tajusin jälleen kerran viettäneeni sosiaalisessa mediassa kaksi tuntia nousematta kertaakaan sohvalta töistä saapumisen jälkeen. Päivänvalo oli hämärtynyt, verhot olivat vielä auki ja valot laittamatta päälle. Nälkäkin tuntui mahassa. Olin vain niin rättipoikki ja kuitti, etten halunnut lukea edes kirjaa - eihän siitä olisi muistanut yhtään mitään kuitenkaan. Tuntui, että instagramin jatkuva kuvavirta oli paljon otollisempaa viihdettä väsyneille aivoille, vaikka paras vaihtoehto olisi ollut ihan rehelliset päiväunet.
Näin kävi monta kertaa. Alati vaihtuvat kuvat sekä julkaisut saivat huomioni, tuijotin niitä kuivin silmin, vaihtaen vain asentoa silloin tällöin. Tykkäys, seuraava kuva, tykkäys, kommentti, sivun uudelleenlataus, tykkäys... Hienot kuvat ja hauskat meemit toivat dopamiinia aivoille kunnon tykityksellä. Tiesin kyllä, ettei se oikeasti tehnyt hyvää. Että kyseisen sovelluksen tarkoitus on loppupeleissä vain saada pidettyä meidät mahdollisimman paljon selaamassa kyseistä palvelua, jotta näkisimme mahdollisimman paljon mainoksia. "Jos et maksa tuotteesta, olet itse se tuote."
Lopulta jatkuva kuvien tuijottelu ei enää tuntunut järkevältä. Tein kyllä sisältöä (=eli kuvia) blogin instatiliä varten, mutta ne jäivät julkaisematta. En nähnyt taas yhden kuvan lisäämisessä mitään mieltä, vaikka aikamme onkin täynnä sosiaalisen median kautta saavutettuja uraunelmia, sometähteyttä sekä vaikuttajien onnistumistarinoita. Kuinka moni onnistuu, kuinka moni jää vain taustatapetiksi? Olemmeko oikeasti yhteydessä toisiimme sosiaalisen median kautta vai onko yhteydenpito harhaa, pelkkää illuusiota?
Ajatus nosti päätään kuin kukannuppu paavalinkukasta, joten eräänä joulukuun päivänä tein ratkaisun ja lakkasin käyttämästä sovellusta. Naps, irtautuminen oli karu ja äkillinen.
Yllättävää, mutta elämään siunaantui lisää aikaa jostakin piilopaikasta. Myös selkeät addiktin oireet nostivat päätään: tylsän hetken koittaessa otin automaattisesti puhelimen käteen ja avasin lukituksen, tietämättä mitä oikeastaan lähdin tekemään. Lihasmuistiini oli piirtynyt kaava, ja sain sormeni pysäytettyä sovelluksen kuvakkeen yläpuolelle. Kuinka monta kertaa jotain asiaa pitää tehdä, että lihakset muistavat liikeradat automaattisesti sekä tiedostamatta? (Vastaus: siihen vaaditaan ainakin sata toistokertaa - jokaiselle liikkeelle erikseen: näytön aktivointi, lukituskuvio, siirtyminen sovelluksen kuvakkeen kohdalle, kuvakkeen painaminen. 400 liikekertaa, jotta voin turruttaa aivoni pikadopamiinilla tylsän hetken sijaan.)
Älyluuri on ollut osa elämääni koko aikuuteni, eikä pinttyneiden tapojen muuttaminen ole helppoa.
Hitaasti, mutta varmasti, olen saanut irrotettua omaa elämääni muistakin älysovelluksista. Käyn kävelyillä (ilman Pokemon Go'ta), pysähdyn kuuntelemaan ja katselemaan talitiaisia, peipposia, jopa ihan tavallisia harakoitakin. Luen kirjoja ja muistan lukemani paljon paremmin, varsinkin kun aloin tietoisesti hidastamaan lukemisnopeuttani. Vähä kerrassaan sain myös neulomisen ilon takaisin ja olen saanut jopa joitain töitä valmiiksi asti. Kun sitten olen rättipoikki ja kuitti, en tee muuta kuin tuijotan ulos enkä ajattele yhtään mitään.
Se on ihanan vapauttavaa.
Ihanaa on lisäksi se, että olen vihdoin löytänyt jaksamista myös kirjoittaa asioista. Kirjoittaminen on jotain, josta saan iloa sekä ylläpidettyä omien arvojeni mukaisia asioita - kuten suomen kielen kulttuuria. Blogin avulla saan pidettyä aivoni keskittymässä vain yhteen asiaan kerrallaan, luomaan edes sen yhden tavoitteen päivään sekä ruokkimaan luovuuttani. Koen, että kirjoittaminen sekä neulominen tekee hyvää aivoilleni sekä sielulleni.
Toissavuonna halusin julkaista blogissa joka toinen viikko jotakin, ja onnistuimme yhdessä Ma-chanin kanssa siinä suhteellisen hyvin. Viime vuonna yritin jatkaa samaa menoa, mutta se ei ihan onnistunut. Tänä vuonna en aio yrittää vastaavanlaisia, järjestelmällisen tasaisia julkaisuja, vaikka ne olisivatkin algoritmin sekä lukijoiden kannalta paras ratkaisu. Valitettavasti en vain aina saa julkaistua aikataulussa, joten ei toinna luvata sellaista, mistä ei todennäköisesti pysty pitämään kiinni.
Sen kymmenen vuotta jonka olen neulonut, olen lisäksi huomannut, ettei neulominen itsessään ole intohimoni. Nautin käsitöiden tekemisestä sekä uuden oppimisesta. Saan inspiraatiota etsiessäni luovia tapoja kuvata neuleita ja tykkään suunnattomasti tekstien kirjoittamisesta - mutta neulonta on loppujen lopuksi elämässäni vain tarvetta varten. Ja se on ihan hyväksyttävää.
Tänä vuonna voi olla, että julkaisujen tahti hidastuu entisestään ja ne tulevat, milloin tulevat. Mutta se mikä ei muutu, on blogin olemassaolo. Tämä on minulle harrastus, eikä haittaa vaikka kukaan ei sitä seuraisikaan. Ja jos joku seuraa ja saa itselleen iloa sekä inspiraatiota, se yksi ihminen riittää. En pyri somevaikuttajaksi tai saamaan tällä elantoa itselleni. Oma hymyni sekä mielihyväni valmiista, hyvästä kirjoituksesta on aivan tarpeeksi, kaikki muu on bonusta.
Lopuksi tahtoisin vielä kiittää Ma-chania tämän matkan jakamisesta kanssani. Oli ihanaa, kun meitä oli kaksi tämän kokemuksen äärellä.
-Ricchan-
