keskiviikko 17. elokuuta 2022

Eläimelliset pariskuntasukat

Aion nyt kertoa karmean totuuden: En ole lainkaan kesäihmisiä. Kun helteet saapuvat ja ulkolämpötila kohoaa yli kahdenkymmenenviiden asteen, muuttuu oloni sietämättömäksi. Helpotuksen huokaus on suuri, kun viileämmät kelit sekä aavistus syksystä elokuisessa tuulessa saapuvat tuoden mukanaan lupauksen tulevasta talvesta. Jep. Voitte tuomita.

Syksyssä parasta lienee syy kaivaa taas puikot esiin. Tämä vuosi on kyllä ollut siitä poikkeuksellinen, että on suorastaan himottanut neuloa - myös silloinkin kun lämpötila on ollut myös yöllä kolmosella alkavissa lukemissa. Valitettavasti en ole voinut neulostaa, sillä ihottuma on vaivannut sormia - ja vaivaa edelleen. Ollaan kuitenkin jo niin hyvissä kantimissa, että kuivasta, vesirakkulaisesta sekä kuoriutuvasta ihosta huolimatta olen saanut neulottua jopa viisitoista kerrosta villasukkaa. Tästä on hyvä jatkaa, tavalla tai toisella.

Onneksi vielä on edellisen vuoden käsitöitä jäljellä, joista voin kirjoittaa. Tällä kertaa jopa kaksin kappalein, kyseessä ovat nimittäin pariskuntasukat.

Pupusukat (L-koko)
(Pupusukat, L-koko in Ravelry)

Mikä: Hörökorvat (72 s.)
Ohje: Hörökorvat /Parhaat Sukat & Lapaset 2018
Puikot: 3,5 mm Knit Pro-hiiliteräspuikot
Lanka: Aara'n Tuuma (väri Ilta/0003)
ja Schachenmayr Fashion Soft Mix (väri 01/514653)
Kulutus: Tuuma 105 gr, FSM 8 gr eli yht. 113 gr (56,5 gr/sukka)
Aikaa kului: 5,5 pvää (projekti kesti vajaan kuukauden)


Ensimmäisen sukkaparin malli on tuttu Näperreltävät-julkaisusta viime marraskuulta. 72 silmukalla sain aikaan koon 43-45 sukat, joille piti kehitellä vastaanottaja: se oli helppo keksiä, iskä varmasti arvostaisi eläinsukkia - onhan hän huumorimiehiä. Uskon, että avattuaan sukat joululahjapaketista hän on varmastikin naureskellut itsekseen. Tai no, ainakin miun mielikuvituksessa on käynyt niin.

Muistiinpanoissa ei ole mitään ihmeellistä näistä sukista: varteen neulottiin joustinta, sitten sileää. Kantapää on perinteinen vahvistettu hollantilainen, jalkaterä sileää neulosta ja loppuun nauhakavennus.



Oman osansa tähän malliin toivat erikseen neulotut ja kiinniommellut pupunkorvat sekä hännäntöpönä toimiva valkoinen tupsu. Niiden kiinnittämiseen kului pari päivää, sukissa käytetty lanka kun on merinoa ja liukasta sorttia. Tarvittiin pari yritystä, jotta korvat sai kiinnitettyä liittävän napakasti.

Nämä sukat menivät tosiaan joululahjuksiksi, vaikka valmistuivatkin jo maaliskuussa. Halusin neuloa niille kaveriksi eläinteemaan sopivat sukat myös äiskälle: niin syntyi idea tiikerisukista. Mei äiti kun on kiinalaisessa horoskoopissa tiikeri, ja vuonna 2022 härän vuosi vaihtui tiikerin vuodeksi.


Tiikerisukat
(Tiikerisukat in Ravelry)

Mikä: Tiikerisukat (72 s.)
Ohje: Omasta päästä, Hörökorvia mukaillen
Puikot: 2,5 mm Knit Pro-hiiliterässukkapuikot
Lanka: Gedifra Lana mia colore, tiikeri (985/133)
ja Schayenmayr Fashion Soft Mix (1/514653)
Kulutus: Tiikeri 80 gr, FSM 3 gr eli yht. 83 gr (41,5 gr/sukka)
Aikaa kului: 9 päivää (projekti kesti n. 1,5 kk)

Langat näihin sukkiin hankin eräällä reissulla eteläiseen Suomeen, jo olemassaolevien tiikerilankojen seuraksi. Pupusukista innostuneena lähdin tosiaan soveltamaan, ja tällaiset niistä tulivat. Varsin onnistuneet, jos miulta kysytään.

Erona pupusukkiin tein näihin ranskalaisen kantapään, koska en nyt vain ole vahvistettujen kantapäiden ylin ystävä. Lisäksi halusin hieman vaihtelua sekä harjoitusta. Tutulla kaavalla neulominen on kivaa, mutta joskus sitä vain tarvitsee toisenlaisia tekniikoita työstettäväksi. Ranskalainen kantapää on mielestäni siro ja nätti, sekä oikein passeli näihin tiikeriversioihin raitakuvion kulkua ajatellen.


Korvien kanssa oli suhteellisen paljon haasteita ja jouduinkin tekemään kolme eri versiota, jotta sain niistä sellaiset kuin halusin. Ensimmäisessä versiossa tein 12 kerrosta suoraa ja lähdin kaventamaan välikerroksilla: tuloksena oli pystykorva, joten se meni purkuun. Toisessa versiossa tein vain 6 kerrosta suoraa, jonka jälkeen tein kavennuksia ilman välikerroksia: tulos ei vieläkään ollut mieleinen.

Pari nukuttua yötä auttoivat keksimään ratkaisun:
Luo 17 s
4 kerrosta: 1 oikein, 1 nurin
1 kerros oikein
Levennyskerros: 1o, 1n, 1o, 1n, nosta välilangasta takakautta oikein, neulo oikein kunnes jäljellä on 4 silmukkaa, nosta välilangasta etukautta oikein, 1o, 1n, 1o, 1n.
Neulo 4 kerrosta: 15 nurin, 11 oikein, tee loppukavennukset (ensin joka oikean kerroksen lopussa, ja kun on 9 s jäljellä, niin myös nurjalla kerroksella).


Tällä tavalla sain aikaan tiikerimäisen korvan, jonka pystyin kelpuuttamaan. Korvan versioinnista on A5-kokoisessa vihkossani reilut puolitoista sivua tekstiä, joten varmaksi en mene vannomaan tuota ylläkirjoitettua. Ajatuksena kuitenkin oli, että korva levenee ensin hiukan ja sitten kaventuisi täysin pyöreäksi. Ihan pyöreää en päädystä saanut, mutta nämä ovat jo todella lähellä.


Ja niin valmistuivat villasukat, jotka matkasivat joululahjapaketissa Savonlinnaan. Nämä ovat mielestäni todella suloiset ja ihanat, toivottavasti niille tulee myös käyttöä.

Hieman pohdituttaa tuo merinovillan kestävyys, mutta ehkäpä näitä sukkia ei tule käytettyä ihan kumisaappaissa. Tai mistäs mie tiedän. Paras sukka on kuitenkin se käytetty sukka.

Ja sukista sopivasti aasinsiltana (eläinteema jatkuu, heh heh) kerrottakoon, että Sukkasato 2022 alkaa syyskuun ensimmäisenä päivänä Räveltämön eli Ravelry-neulefoorumin puolella. Osallistuminen satoiluun on ilmaista ja tarjolla on ainakin yksi arvontapalkinto kaikkien sukkia neuloneiden kesken. Ravelry-foorumi vaatii kirjautumisen, mutta on täysin maksuton palvelu.

Syksyä odottaen,

-Ricchan-

perjantai 25. maaliskuuta 2022

Kolmen kuukauden paasto

Kuka olisi uskonut, mutta Kässäätkö-blogi on ollut olemassa jo yhdeksän vuotta. Eihän siitä ole kuin hetki kun vasta oltiin kuuden vuoden iässä, ja jotenkin nyt on taas kulunut kolme vuotta niin että hujahti.

Otetaanpa sen kunniaksi teekupponen ja niillä joille ruokakomero sen sallii, kakkupalanen. Täällä puolella ruutua on tarjolla vain mustaa perus-Liptonia ja jogurttia kera myslin ja mustikoiden, mutta kyllä nekin tuntuvat juhlavilta normaalin arjen pyörityksessä.

Juhlapäivä oli tammikuussa, mutta olemme jo reippaasti maaliskuun loppupuolella, hyvässä matkassa kohti kevättä, eikä asiasta ole ollut mitään mainintaa. En tiedä onko kukaan edes ihmetellyt, miksei blogiin ole kolmeen kuukauteen tullut minkäänlaisia päivityksiä. Myös instagramin puolella on ollut hiljaista. Tähän on syynä täysin tietoinen tauko, josta halusin avautua tällaisella pidemmällä, pohtivammalla tekstillä.

Eräänä päivänä tajusin jälleen kerran viettäneeni sosiaalisessa mediassa kaksi tuntia nousematta kertaakaan sohvalta töistä saapumisen jälkeen. Päivänvalo oli hämärtynyt, verhot olivat vielä auki ja valot laittamatta päälle. Nälkäkin tuntui mahassa. Olin vain niin rättipoikki ja kuitti, etten halunnut lukea edes kirjaa - eihän siitä olisi muistanut yhtään mitään kuitenkaan. Tuntui, että instagramin jatkuva kuvavirta oli paljon otollisempaa viihdettä väsyneille aivoille, vaikka paras vaihtoehto olisi ollut ihan rehelliset päiväunet.

Näin kävi monta kertaa. Alati vaihtuvat kuvat sekä julkaisut saivat huomioni, tuijotin niitä kuivin silmin, vaihtaen vain asentoa silloin tällöin. Tykkäys, seuraava kuva, tykkäys, kommentti, sivun uudelleenlataus, tykkäys... Hienot kuvat ja hauskat meemit toivat dopamiinia aivoille kunnon tykityksellä. Tiesin kyllä, ettei se oikeasti tehnyt hyvää. Että kyseisen sovelluksen tarkoitus on loppupeleissä vain saada pidettyä meidät mahdollisimman paljon selaamassa kyseistä palvelua, jotta näkisimme mahdollisimman paljon mainoksia. "Jos et maksa tuotteesta, olet itse se tuote."

Lopulta jatkuva kuvien tuijottelu ei enää tuntunut järkevältä. Tein kyllä sisältöä (=eli kuvia) blogin instatiliä varten, mutta ne jäivät julkaisematta. En nähnyt taas yhden kuvan lisäämisessä mitään mieltä, vaikka aikamme onkin täynnä sosiaalisen median kautta saavutettuja uraunelmia, sometähteyttä sekä vaikuttajien onnistumistarinoita. Kuinka moni onnistuu, kuinka moni jää vain taustatapetiksi? Olemmeko oikeasti yhteydessä toisiimme sosiaalisen median kautta vai onko yhteydenpito harhaa, pelkkää illuusiota?


Ajatus nosti päätään kuin kukannuppu paavalinkukasta, joten eräänä joulukuun päivänä tein ratkaisun ja lakkasin käyttämästä sovellusta. Naps, irtautuminen oli karu ja äkillinen.

Yllättävää, mutta elämään siunaantui lisää aikaa jostakin piilopaikasta. Myös selkeät addiktin oireet nostivat päätään: tylsän hetken koittaessa otin automaattisesti puhelimen käteen ja avasin lukituksen, tietämättä mitä oikeastaan lähdin tekemään. Lihasmuistiini oli piirtynyt kaava, ja sain sormeni pysäytettyä sovelluksen kuvakkeen yläpuolelle. Kuinka monta kertaa jotain asiaa pitää tehdä, että lihakset muistavat liikeradat automaattisesti sekä tiedostamatta? (Vastaus: siihen vaaditaan ainakin sata toistokertaa - jokaiselle liikkeelle erikseen: näytön aktivointi, lukituskuvio, siirtyminen sovelluksen kuvakkeen kohdalle, kuvakkeen painaminen. 400 liikekertaa, jotta voin turruttaa aivoni pikadopamiinilla tylsän hetken sijaan.)

Älyluuri on ollut osa elämääni koko aikuuteni, eikä pinttyneiden tapojen muuttaminen ole helppoa.

Hitaasti, mutta varmasti, olen saanut irrotettua omaa elämääni muistakin älysovelluksista. Käyn kävelyillä (ilman Pokemon Go'ta), pysähdyn kuuntelemaan ja katselemaan talitiaisia, peipposia, jopa ihan tavallisia harakoitakin. Luen kirjoja ja muistan lukemani paljon paremmin, varsinkin kun aloin tietoisesti hidastamaan lukemisnopeuttani. Vähä kerrassaan sain myös neulomisen ilon takaisin ja olen saanut jopa joitain töitä valmiiksi asti. Kun sitten olen rättipoikki ja kuitti, en tee muuta kuin tuijotan ulos enkä ajattele yhtään mitään.

Se on ihanan vapauttavaa.


Ihanaa on lisäksi se, että olen vihdoin löytänyt jaksamista myös kirjoittaa asioista. Kirjoittaminen on jotain, josta saan iloa sekä ylläpidettyä omien arvojeni mukaisia asioita - kuten suomen kielen kulttuuria. Blogin avulla saan pidettyä aivoni keskittymässä vain yhteen asiaan kerrallaan, luomaan edes sen yhden tavoitteen päivään sekä ruokkimaan luovuuttani. Koen, että kirjoittaminen sekä neulominen tekee hyvää aivoilleni sekä sielulleni.

Toissavuonna halusin julkaista blogissa joka toinen viikko jotakin, ja onnistuimme yhdessä Ma-chanin kanssa siinä suhteellisen hyvin. Viime vuonna yritin jatkaa samaa menoa, mutta se ei ihan onnistunut. Tänä vuonna en aio yrittää vastaavanlaisia, järjestelmällisen tasaisia julkaisuja, vaikka ne olisivatkin algoritmin sekä lukijoiden kannalta paras ratkaisu. Valitettavasti en vain aina saa julkaistua aikataulussa, joten ei toinna luvata sellaista, mistä ei todennäköisesti pysty pitämään kiinni.

Sen kymmenen vuotta jonka olen neulonut, olen lisäksi huomannut, ettei neulominen itsessään ole intohimoni. Nautin käsitöiden tekemisestä sekä uuden oppimisesta. Saan inspiraatiota etsiessäni luovia tapoja kuvata neuleita ja tykkään suunnattomasti tekstien kirjoittamisesta - mutta neulonta on loppujen lopuksi elämässäni vain tarvetta varten. Ja se on ihan hyväksyttävää.

Tänä vuonna voi olla, että julkaisujen tahti hidastuu entisestään ja ne tulevat, milloin tulevat. Mutta se mikä ei muutu, on blogin olemassaolo. Tämä on minulle harrastus, eikä haittaa vaikka kukaan ei sitä seuraisikaan. Ja jos joku seuraa ja saa itselleen iloa sekä inspiraatiota, se yksi ihminen riittää. En pyri somevaikuttajaksi tai saamaan tällä elantoa itselleni. Oma hymyni sekä mielihyväni valmiista, hyvästä kirjoituksesta on aivan tarpeeksi, kaikki muu on bonusta.

Lopuksi tahtoisin vielä kiittää Ma-chania tämän matkan jakamisesta kanssani. Oli ihanaa, kun meitä oli kaksi tämän kokemuksen äärellä.

-Ricchan-