keskiviikko 17. helmikuuta 2021

Neuleiden huoltamisesta: parsiminen

Olen nyt innostunut neuleiden parsimisesta ja niiden siistimisestä. Etenkin nukkaleikkuri on tullut tutuksi siivotessani hyvin käytettyjä lapasia sekä villasukkia. Lisäksi olen parsinut kahdet sukat ja varastossa olisi vielä kaksi paria odottamassa työstämistään.

Parsimisen olin laittanut tavoitteeksi vuoden 2020 neulebingoon, mutta vuosi ehti vaihtua ennen kuin sain tehtyä asialle mitään. Nyt kuitenkin otin itseäni niskasta kiinni, mies-rakas meni nimittäin ja hajotti toisetkin villasukkansa. Jäljellä olivat enää entiset toimistosukat, eli ne kaikista epämukavimmat yksilöt. Mitäpä sitä ei tekisi rakkaansa vuoksi.

Harjoittelukappaleiksi valikoituivat - lähes arvattavasti - ihka ensimmäiset villasukkani, jotka olen saanut valmiiksi lokakuussa 2012. Niistä voi lukea lisää täältä. Kokeilin niihin Sormustimen blogista löytämääni pykäpistoparsinta-tekniikkaa.

Molemmat sukat olivat parsimista vailla ja odotelleet korjaamista jo... nooh, sanotaan, että parisen vuotta. Nämä sukat olivat olleet käytössä aika lailla puoli vuosikymmentä yhteen menooon, joten oli ihan odotettavissa, että päkiään ilmestyi reikä kavereineen ennemmin tai myöhemmin.

Ensimmäisen erheeni tein jo käyttövaiheeesa: en todellakaan lopettanut sukkien käyttöä heti kun huomasin niihin tulleen reiän. Jatkoin säälimättä käyttöä (rakkaimmat sukat kuitenkin..!), ja niin pikkureiästä tuli sen verran laajempi, ettei sukkia kehdannut käyttää. Blogipostauksia ja instagramia selatessani (sekä parista oivallisesta vaatteiden huoltamiseen keskittyvästä kirjasta) sain tietää, että on parempi huomata kulumat ajoissa ja reagoida niihin heti. Silloin ei pääse syntymään julmetun kokoisia reikiä tai hankaumia, vaan vaate on pelastettavissa huomaamattomasti.

Noh, villasukat pääsivät vihdoin työn alle: putsasin ne nukkaleikkurilla sisältä sekä ulkoa ja pääsin näkemään vauriot kokonaisuudessaan: Toisessa sukassa oli yksi isohko reikä, toisessa pari samankokoista päkiän kohdalla sekä alkavaa reiänalkua lähempänä päkiää.


Napsin jämälankapurkeistani valkoista villalankaa ja ryhdyin työhön. Parsimisohjeen hahmotus ei ollut aivan parhaimmillaan, joten ensimmäinen parsimis-yritelmä ei ihan onnistunut (alakuvassa oikeanpuoleisen sukan kirkkaalla valkoisella paikattu kohta). Toista reikää varten etsin instagramin keloista eli videoista Sormustimen ohjeistuksen ja ymmärrys parani heti. Sain aikaan siistiä pintaa ja se tuntui myös paljon kivemmalta jalan alla.

Toiseen sukkaan sainkin jo aikaan nättiä, lähes virkatulta näyttävää parsintapintaa. Alakuvassa vasemmanpuoleinen pinta on tehty niin, että ensin on parsittu oikealta pikkureikä ja sitten vasempaa isoa paikkaa jatkoin pitkälle päkiän alapuolelle. Päätin testata tätä tekniikkaa niin, että toisessa sukassa on paikkakohtien välillä eroa ja toisessa sukassa ei.


Molemmat paikkauspinnathan tuntuvat tuoreina jalan alla kävellessä, mutta niin se tuntuu jokaisessa paikassa. Kun parsinta/paikkaus on vasta tehty, sen jotenkin havaitsee paljon tehokkaammin. Vähän niin kuin uusi vaate on ensin paljon kireämpi, mutta pehmenee käytössä. Vastapestyt farkut lienevät paras vertauskuva tai vaihtoehtoisesti farkkujen haarapaikat. Ne vasta ovatkin epämukavat muutamat ensimmäiset päivät.

Käytössä olen huomannut, että isompi parsintapinta painuu nopeammin jalan alla eikä tunnu yhtä höperöltä kuin tuo sukka, jossa on eroa paikkojen välillä. Parsintasaumakaan ei tunnu enää lähes ollenkaan parin viikon käytön jäljiltä.

Suosittelen parsimisen opettelua lämpimästi: niillä saa rakkaille lempivillasukille lisää käyttöaikaa ja kun sen tekee hyvin, paikkaa ei viikon jälkeen enää edes huomaa. Harjoitustahan paikkuu vaatii, mutta kun tekee pisto kerrallaan, kehittyy huomaamattaan.


Pari vinkkiä itselle talteen (ja muutkin saavat toki hyödyntää):

1) Käytä joko ohuempaa lankaa kuin mitä työssä on, tai sitten jaa käyttämäsi villalanka kahtia. Näin paikka on vielä huomaamattomampi eikä tunnu niin paljoa jalan alla.
2) Valitse lanka, joka sointuu työsi väreihin. Sen ei ole pakko olla samaa väriä kuin pohjaväri.
3) Harjoittele ensimmäisillä kerroilla joko mallitilkkuun tai sitten johonkin ei niin tärkeään työhön.

Ja kas niin, taas vetää rakkailla sukilla muutaman vuoden eteenpäin. Vitsit miten kivaa!

-Ricchan-

p.s. Vähän epäilytti käyttää näitä paikattuja sukkia töissä. Onneksi en ole huomannut, että paikkauksella olisi enää samanlaista leimaa kuin joskus aikoja sitten. Se, mikä saattaa tuntua omassa mielessä köyhyyden osoitukselta onkin vuonna 2021 ekologista, arvostettua toimintaa. Sinällään hyvinkin loogista: mitä useamman vuoden käyttää tehtyä tavaraa, sen pidemmälle ajalle tavaran valmistuksessa aikaansaatu hiilijalanjälki tasoittuu.

keskiviikko 6. tammikuuta 2021

Neulebingo 2020 ja kuinka siinä kävi

Ihanaa uutta vuotta kaikille! Meille laskeutui vihdoin joulukuussa lunta ja sen myötä pihaan ilmestyi iloisen oloinen lumiukkelssonkin. Hän on hieman takakenoinen vesisateen jäljiltä, mutta selvisi uudenvuoden rakettien paukutteluista ja vahtii nyt semi-tyytyväisenä pihapiirin asukkaita.

Loppuvuosi meni blogin puolella hiljaiselon merkeissä. Rauhoituimme perheessämme joulun viettoon jo ajoissa ja lakkasin ottamasta stressiä päivityksien tekemisestä. Tänä vuonna saman tyyppinen tahti jatkunee, eli aina joka parittoman viikon keskiviikko-torstai-akselilla olisi ainakin tulossa uusi päivitys neulekuulumisineen. Jos ei tule, niin sitten olikin väliviikko. Laiskanpulleasti uutta vuotta kohti siis...

Viime vuoden isoin neulejuttu henkilökohtaisella tasolla oli Maikin Kontin Räveltämön ryhmässä aloitettu Neulebingo-haaste, jossa oli tarkoituksena suunnitella neulevuotta 5x5-bingoruudukon avulla. Mukaan sai liittyä pitkin vuotta sekä keskustella aiheesta. Ketjuun osallistuneiden kesken arvottiin sitten vuoden mittaan muutamia palkintoja, joista kerrottiin Maikin youtube-kanavalla satunnaisissa videoissa.

Allekirjoittanut ilmoittautui mukaan tammikuussa into pinkeänä, ja nyt olisi sitten aika avata omaa menestystä. Sen verran voin tosin jo heti kättelyssä paljastaa, että ainuttakaan bingoriviä en saanut kerättyä. Myöskään yhtään palkintoa ei arpajaisissa (tietääkseni) osunut kohdalleni.

A1 - Polvisukat: jäivät tavoitteeksi, mutta onneksi on riittävästi villasukkia kaapissa (vaikka ei niin pitkiä)
A2 - Color Mixing-sukat: Tavoitteeksi jäivät.
A3 - 26 blogipostausta: vuoden aikana tuli tehtyä Ma-chanin kanssa yhteensä 24/26 päivitystä, että kauas ei jääty tavoitteesta.
A4 - SF20 Etappi 3/4: Laura-sukat valmistuivat ajallaan.
A5 - Julkineulonta: Noh, työpaikan Teams-kokous ja kamera päällä voitaneen laskea tähän mukaan?

B1 - Iskälle huppukauluri: En ehtinyt edes sopivaa ohjetta metsästää netin syövereistä.
B2 - SF20 Etappi 1/2: Neulomisen riemua tapahtui Ingrid-sukkien parissa sekä onnistuin kuin onnistuinkin neulomaan myös kakkosetapin Ihana valo-sukat.
B3 - GoT-huivi veljelle: Tulostin kyllä ohjeen, mutta aikaiseksi en saanut. Hyvä, että joulu on joka vuosi.
B4 - Kirjoneule: Sain Päivä Provencessa-sukissa toteutettua tämän ruudun.
B5 - 10 valmista työtä: Tämäkin onnistui, kaiken kaikkiaan sain valmiiksi 11 työtä viime vuonna. Niistä lisää 2020-vuosikollaasin merkeissä tulevaisuudessa.

C1 - Jämälankatyö: Blogipostauksia ei vielä ole, mutta Räveltämön puolella on projekteissani kuvia jämävillasukista.
C2 - Lankalakko 6 kk: Tässä ihan hurjistuin, olin nimittäin kokonaiset 9 kuukautta ilman lankaostoksia. Vuoden aikana lankaan kulutettu summa jäi alle 180 euron.
C3 - Vedenkantolapaset: Sain kyllä kaksi lapasta valmiiksi, mutta en viime vuoden aikana. Kolmas on vielä tehtävä, sillä ensimmäinen ei ollutkaan riittävän iso ansgan näppeihin.
C4 - Merinoa: Teen parhaillaan vedenkantolapasia merinosta, joten tämäkin jäi vaiheeseen.
C5 - Äiskälle huivi: Heinäkuussa aloitin kyllä yhden kappaleen Hexapoda-huiveja, mutta se ei ehtinyt valmistumaan.

D1 - Neuleohje: Rentopipon ohje on julkaistu blogissa.
D2 - KAL (=knit along eli yhteisneulonta): Hyviä tilaisuuksia oli, vaan ei, en jotenkin ehtinyt osallistua. Heräsin asiaan myös vasta syksyllä.
D3 - Kädentaitomessut: Osallistuin virtuaalisesti ja löysin muutamia loistavia suomalaisia kädentaitajia. Ostoksia en messuilta tosin tehnyt...
D4: - Neulottu haramaki: Jäi täysin ajatuksen asteelle, tarvetta sille olisi kyllä ollut. Haramaki on pyllyttimen kaltainen Japanista peräisin oleva asuste. Tarkoitti alunperin haarniskan mahasuojusta jota samurait käyttivät, mutta on nykykielessä kankainen vaate, jolla setämiehet pitävät selkänsä talvisaikaan lämpiminä.
D5 - Englanninkielinen ohje: Ei ollut kyllä yhtään jaksamista alkaa perehtyä sellaisuuksiin.

E1 - Soulful valmiiksi: Tämä oli kaikista tärkein ruutu itselleni. Sain jopa ostettua napitkin ja jopa pidin muutamana päivänä kyseistä takkia ennen kuin ilmat kylmenivät liiaksi 3/4-hihoille. Lisää voi lukea blogipäivityksestä.
E2 - Sukkien parsinta: Haaveeksi jäi, vaikka siivosinkin pari paria sukkia jo valmiiksi nukkaleikkurilla.
E3 - SF20 Etappi 5/6: Päivä Provencessa-sukat valmistuivat nippa nappa ajoissa. Sopivaa käyttäjää ne odottelivat useamman tovin, mutta vihdoin löytyi sopiva ehdokas ja sukat pääsivät (toivottavasti) käyttöön.
E4 - Jotain virkattua: Pitelin jopa pariin otteeseen virkkuukoukkua kädessä viime vuonna. Edistystä!
E5 - Lankavaraston inventaario: Onnistui, ja sain samalla aikamoisen motivaation ylläpitää lankalakkoa. Kaikkia hankittuja lankoja ei ole kirjattu ylös LankaLipastoon tai JämäJemmaan, mutta loppuluku oli kesällä 11 kiloa 692 grammaa.

Eli kaiken kaikkiaan 12/25 ruutua, yhtä ruutua vailla puolessa välissä. Ajattelin jatkaa tämän bingoruudukon kanssa tänäkin vuonna ja mahdollisesti saada sen valmiiksi. Mitään stressiä en aiheesta aio ottaa, koska ruudukko toimii samalla neuleinspiraationa.

Tästä on siis oikein mainio jatkaa eteenpäin. Suokoon Athene, käsityöläisten suojelija, teille vuodelle 2021 intoa loihtia puikoilla, koukuilla, vesureilla, moottorisahoilla, solmuilla ja ties millä tavoilla mitä hienoimpia taideteoksia sekä käyttöesineitä <3

-Ricchan-

lauantai 7. marraskuuta 2020

Menettämisestä

 Rakkaus ei katoa koskaan.

Villapesusisko
(Villapesusisko in Ravelry)

Mikä: Kolmiohuivi erilaisin pintaneulein
Ohje: Villapesusiskot /Pirjo Lakkapää ja Katri Raunama
Puikot: 3 mm KnitPro Symfonie-pyöröt, 80 cm/120 cm kaapeli
Lanka: Louhittaren Luolan Väinämöinen-sukkalanka,
väreissä Velho (violetti), Kaamos (musta), Kaunokki (sininen) ja Koivu (valkoinen)
Kulutus: Velho 66 gr, Kaamos 47 gr, Kaunokki 38 gr, Koivu 14 gr eli yht. 165 gr
Aikaa kului: 13,5 pvää

Neuloin kesällä 2019 tämän mallin suruhuivina. Menettäminen ei ole koskaan helppoa, eikä tunteiden käsitteleminen ole kovinkaan yksinkertaista. Itkeminen, vihan tunteet, paha olo ja sureminen oli oikeutettua, mutta kriisin osuessa kohdalle en osannut käsitellä niitä. Kuten tapana maassamme on, suljin sen sisimpääni mustaan laatikkoon ja heitin avaimen jorpakkoon.

"Käsittelen asiat sitten kun minulla on aikaa." Se aika koitti kun aloitin neulomaan tätä huivia. Jokaisella kerroksella pohdin keskusteluita, yhteisiä hetkiä ja kaukaisia muistoja, painavien kyynelten valuessa poskillani. Neuloin ikäväni, murheeni sekä vihani silmukka silmukalta huiviin, toivoen sen poistavan tnuo kamalat, epämiellyttävät tunteet sydämestäni ja sielustani.

Väinämöinen on sukkalankaa, eli nylonilla vahvistettua konepestävää villaa. Kenties siitä johtui, ettei huivistani tullut niin iso ja lämmin kietoutumishuivi kuin heillä, jotka neuloivat omansa merinosinkuista. Minun halaukseni on lämmin ja pienempi, juuri sopivan kokoinen minulle. Juuri sen verran lämpöä ja rakkautta itseäni kohtaan kuin mitä pystyin ottamaan vastaan.

Lankoja valitessani päädyin synkin ajatuksin lempiväreihini, violettiin ja siniseen. Kiedoin ne Kaamoksen tummaan huntuun, mutta halusin muistaa myös toivon. Valkoinen, harmain pilkuin koristeltu Koivu-väri oli juuri täydellinen: toivo ei koskaan ole täysin valkoista ja puhdasta, vaan se on saanut oman osansa murheesta. Se toimisi muistutuksena, että synkimmälläkin hetkellä on olemassa iloa ja naurua. Maailma on kaunis, vaikka tuntuisi kuin sielu mätänisi sisältä.


Suru on siitä ikävä seuralainen, että menetyksien myötä sen tuoma paha olo ei missään kohtaa katoa täysin. Päinvastoin, tuntuu kuin uusi menetys vain kerryttäisi entisen, jo parantuneen haavan päälle uutta repeämää niin, että haavan umpeutumisessa kestää ikuisuus.

Itku on syvempää, suoraan sielusta kantautuvaa. Sydän tykyttää tiheämmin ja tiheämmin, räkä valuu poskille ja sekoittuu kyynelten suolaiseen vanaan ja koko keho vain vapisee murheen liian lujaa rutistavissa kourissa. Keuhkoista puristuu ulos kaikki ilma ja sen syvyyksistä nousee ääni, joka suorastaan painuu tuskan alla. Pelko nousee kurkkuun, itku ei tunnu loppuvan koskaan, ei nyt kun pato on vihdoin auennut. Kuinka voin ikinä lakata suremasta?

Ja kuitenkin, jossain kohtaa, se loppuu, vaimenee, sammuu. Silmät ovat punaiset ja olo turta, sisimmässä on jotain puhdistunut ja jäljelle on jäänyt lommoinen, pohjaton tyhjyys. Tyhjyys, jonka voi täyttää rakkaudella, naurulla, ilolla ja ystävällisyydellä - tai alkoholilla, huumeilla, vihalla, katkeruudella, onnettomuudella, toivottomuudella.

En ole koskaan ollut hyvä vihaamaan ketään. Viha on liian energiasyöppö tunne kannettavaksi pitkään ja siksi se laantuu nopeasti.

Menehtyneiden ei tarvitse kärsiä enää kipua ja se riittää minulle. Jotkut asiat ovat lopullisia, eikä niihin ole olemassakaan keinoja tai vippaskonsteja ihmisen käytettävissä. Ihmisen voimat kun ovat rajalliset, eikä oman mielenterveyden rajojen pingottaminen ole hyväksi. Sen ymmärtäminen on rankkaa, mutta tarpeellista. On osattava suojella itseään ja antaa menetettyjen ihmisten mennä. Kuolleita ei ole kukaan vielä onnistunut herättämään eloon.

Joka vuosi muistan asian ja sanottakoon, että ikävä kirveltää yhä vähemmän ja vähemmän mitä enemmän vuodet ovat vierineet. Niitä on vasta kaksi, mutta kuka määrittää ajan sille, kuinka pitkään saa surra? Suru kun ei koskaan poistu täysin.

Jotain hyvääkin on tapahtunut: sydämeni on tapahtumien mukanaan tuomien tunteiden myötä vahvistunut ja osaan rakastaa syvemmin. Osaan arvostaa sitä, mikä minulla on tällä hetkellä ja mikä on omasta mielestäni tärkeintä, osaan myös sanoa sen läheisilleni. Uskallan sanoa, että rakastan heitä.

Rakastan heitä niin, että sieluni suorastaan pakahtuu.


Sain taas uusia suru-uutisia lokakuussa. Tein päivän työt, pidin surun miten kuten kurissa töissä, tulin kotiin ja itkin. Itkin ja vapisin kuin pieni lapsi, ja se teki hyvää. Menetys sattuu, suru saa sattua. Tunteeni ovat olemassa minua varten, niitä ei tarvitse oikeuttaa kellään toisella. Tuntui, että suren nyt jotenkin vapaammin.

Jonain päivänä syksyn mukanaan tuoman menetyksen murhe vaimenee riittävästi jotta voi jälleen nauraa. Onni ja ilo kun eivät mitenkään mitätöi tuskaa tai kaipausta, ihminen kykenee hymyilemään vaikka sydän helisisi rikkinäisenä, ihminen kykenee tuntemaan iloa vaikka suru olisi läsnä.

Jos joku sanoo, ettet saa iloita kohdattuasi vaikeuksia, hän on väärässä. Sinulla ja minulla, meillä kaikilla, on oikeus juuri niihin tunteisiin jotka ovat juuri nyt tässä hetkessä. Voit kokea suurta tuskaa ja kuitenkin seuraavassa hetkessä iloita aidosti elämästä. Se ei ole millään tavalla luonnotonta, se on pelkästään inhimillistä.


Sydän kyllä paranee ajan kanssa, vaikka arpi ei poistukaan. Arven kanssa on mahdollista jatkaa eteenpäin, kohti parempaa huomista. Asia vaatii oman työstämisensä, se ei tule hetkessä. Mutta ei se ole mahdotontakaan, jollei sitten päätä jäädä suruun ja katkeruuteen. Minä en halua.

Aion jatkaa eteenpäin tämän huivini kanssa. Aion käyttää sitä iloisissa tapahtumissa, nauttia se ylläni elämästä, kokea hauskoja asioita, keskustella ihmisten kanssa ja oppia uutta. Uusien tunteiden sekä kokemusten myötä kaikki ne pahat ajatukset, jotka neuloessani luovutin tähän huiviin, katoavat. Ne haihtuvat pois, sillä rakkaus ei koskaan katoa.

Rakkaus on kanssamme surussa ja murheessa, se kulkee kanssamme ilossa sekä onnessa ja pysyy vierellämme joka hetki päiviemme loppuun saakka.

-Ricchan-

perjantai 23. lokakuuta 2020

Kolmen vuoden työ

Sanotaan, että tie voittoon vie vaikeuksien kautta. Se lienee aika väljästi ilmaistu kun verrataan fiilistä siihen, mikä odottaa pitkän neuleurakan päässä.


Sielukas
(Sielukas in Ravelry)


Mikä:
Villatakki pitsipääntiellä, 3/4-hihat (M1-koko)
Ohje:
Sielukas / Anna Johanna
Puikot:
3 mm KnitPro Symfonie-pyöröpuikot, 80 cm kaapeli,
pääntiehen Chiagoon 2,5 mm pyöröt
Lanka: Holst Garn'in Coast värissä cassis (=mustaherukka)
Kulutus:
138 gr (vajaa 3 kerää)
Aikaa kului: 36 pvää neuloen + nappipäivä

Tämän takin tarina alkoi kesäkuussa 2017, jolloin päätin osallistua Anna Johannan (silloinen Neulisti) järjestämään Sielukas-ohjeen yhteisneulontaan. Ihastuin kuvissa villatakin pitsiin ja halusin päästä kokeilemaan neuletaitojani: tämä on nimittäin ensimmäinen oikea neulevaate jonka olen ikinä tehnyt (lasken siis sukat, pipot, lapaset ja huivit asusteiksi).

Langaksi valikoitui ohjeessakin käytetty Coast, johon valitsin epämääräisen punertavan mustaherukan. Väri oli ehkä mielenkiintoisempi kannettavan näytöllä, mutta ei liveversiokaan mikään huono ole. Ja kunnioittaahan se takin suunnittelijan visiota epäväristen kerien sielukkuudesta.

Myönnettäköön, että hieman meni överiksi langan määrän suhteen: ostin varmuudeksi viisi kerää lankaa ("siis mitä ihmettä nyt oikein..?"). Kolme riitti aivan hyvin ja jäljelle jäi vielä 20 gramman nöttönen. Vahingosta viisastuneena seuraavalla kerralla paitamäärä jää aivan takuulla vajaaksi.

Neulomisessa tosiaan vierähti useampikin tovi. Vuoden 2017 kesäkuun lopulla loin silmukat, sain kesän aikana aikaiseksi hartiat ja pitsiosuuden. Viimeisin neulontamerkintä kyseiseltä vuodelta on syyskuun alusta. Ei ollut helppoa neulottavaa, lanka nimittäin katkesi kolmasti neulonnan aikana. Epäilen, että sukkalankaan tottunut käsialani oli hieman liian kovakouraista tällaiselle kevyemmälle light-fingering-vahvuiselle merinovillan ja puuvillan sekoitukselle. Mene ja tiedä.
 
KAL meni siis kirjaimellisesti penkin alle, sillä en millään saanut valmista heinäkuun loppuun mennessä. Ihastelin kyllä Räveltämön ketjussa aikaansaatuja takkeja, mutta omani ei vain ottanut valmistuakseen.

Homma jatkui huhtikuussa 2018 kun joululahjaneuleet oli saatu pois alta. Neuleintoa oli tasaisesti vuoden puoleenväliin saakka kunnes taas elokuussa muut neuleet kiilasivat edelle. Tuolloin sain valmiiksi takin vartalo-osuuden vyötärömuotoiluineen ja napinläpineen sekä aloitettua ensimmäistä hihaa.
 
Neuleinnostus oli jopa niin hurjaa, että piti purkaa muutama kerros kun huomasin unohtaneeni kokonaan taskujen reiät, haha.

 
Ensimmäisen 3 mm puikkonikin istuin poikki muistiinpanojen mukaan toukokuussa 2018, mikä osaltaan hidasti neulontaa. Koivupuiset KnitPron Symfoniet olivat oikein mainiot puikot, mutta jostain syystä ne eivät kestäneet aikuisen ihmisen painoa. Kuinka kummallista.

Toisen kerran puikkorikko tapahtui seuraavan vuoden heinäkuussa. Yritin nousta sohvalta ylös, otin tukea juuri sopivasti neuleen kohdalta ja naps vain.

Jostain syystä tämän jälkeen keskeneräisiä neuleita ei ole tullut enää laskettua sohvalle.

 
2019 alkutalvi meni aivan muissa hommissa, mutta palasin hihojen neulonnan pariin kesäkuussa. Valitettavasti niiden valmistumisen jälkeen takki jäi taas onnellisesti unholaan. Jos oikein muistan, jouduin myös tulostamaan ohjeen uudelleen kun olin läikyttänyt sen päälle mukillisen kahvia. Kaikenlaista sitä pääsee tapahtumaan. Olihan se hauskaa kun nipistimessä olikin sukkien ja alusvaatteiden sijaan neuleohjeen sivuja, yritin näet pelastaa mitä pelastettavissa oli.
 
Lopulta, maaliskuussa 2020 sain aikaiseksi tehdä pääntien reunuksen ja kävin hankkimassa neuleeseen sopivat puiset napit FiinaNeuleesta.

Ostin noin 10 nappia, poistuimme mieheni kanssa kaupasta ja epäilin määrän riittävyyttä. Kaupassa en kehdannut tarkistaa asiaa, mutta ulkopuolella uskaltauduin puhelimelle. Onneksi tuli tarkistettua, tein nappikauppaa vielä 5 napin verran.


Valmis neule on aivan ihana. Kevyt ja silti lämmittävä, hento, mutta kuitenkin suojaisa. Juuri sopiva lämpimän syksyn takki tai alkukesän viileämmille keleille. Tykkään yksinkertaisesti ilmaistuna ihan rutosti <3
 
Nappeja ommellessa koin kutkuttavaa tunnetta kun tiesin neuleen olevan pian valmis. Oi sitä iloa ja riemua, kun ensimmäistä kertaa sain vetää valmiin takin päälle ja olla onnellinen omasta työstäni. Oli todellakin selkääntaputtamisen paikka.
 
Koska neule on tosiaan tehty kolmen vuoden takaisten mittojen mukaan, se on hieman liian tiukka rintamuksen kohdalta. Onneksi nappeja ei tarvitse laittaa kiinni ja olen pitänyt Sielukastani silloin tällöin töissä. Sitä on kovin kehuttu ja mikäs neulojaa piristäisikään enemmän.
 
Kiitos ihanasta ja selkeästä ohjeesta!
 
-Ricchan-