perjantai 25. maaliskuuta 2022

Kolmen kuukauden paasto

Kuka olisi uskonut, mutta Kässäätkö-blogi on ollut olemassa jo yhdeksän vuotta. Eihän siitä ole kuin hetki kun vasta oltiin kuuden vuoden iässä, ja jotenkin nyt on taas kulunut kolme vuotta niin että hujahti.

Otetaanpa sen kunniaksi teekupponen ja niillä joille ruokakomero sen sallii, kakkupalanen. Täällä puolella ruutua on tarjolla vain mustaa perus-Liptonia ja jogurttia kera myslin ja mustikoiden, mutta kyllä nekin tuntuvat juhlavilta normaalin arjen pyörityksessä.

Juhlapäivä oli tammikuussa, mutta olemme jo reippaasti maaliskuun loppupuolella, hyvässä matkassa kohti kevättä, eikä asiasta ole ollut mitään mainintaa. En tiedä onko kukaan edes ihmetellyt, miksei blogiin ole kolmeen kuukauteen tullut minkäänlaisia päivityksiä. Myös instagramin puolella on ollut hiljaista. Tähän on syynä täysin tietoinen tauko, josta halusin avautua tällaisella pidemmällä, pohtivammalla tekstillä.

Eräänä päivänä tajusin jälleen kerran viettäneeni sosiaalisessa mediassa kaksi tuntia nousematta kertaakaan sohvalta töistä saapumisen jälkeen. Päivänvalo oli hämärtynyt, verhot olivat vielä auki ja valot laittamatta päälle. Nälkäkin tuntui mahassa. Olin vain niin rättipoikki ja kuitti, etten halunnut lukea edes kirjaa - eihän siitä olisi muistanut yhtään mitään kuitenkaan. Tuntui, että instagramin jatkuva kuvavirta oli paljon otollisempaa viihdettä väsyneille aivoille, vaikka paras vaihtoehto olisi ollut ihan rehelliset päiväunet.

Näin kävi monta kertaa. Alati vaihtuvat kuvat sekä julkaisut saivat huomioni, tuijotin niitä kuivin silmin, vaihtaen vain asentoa silloin tällöin. Tykkäys, seuraava kuva, tykkäys, kommentti, sivun uudelleenlataus, tykkäys... Hienot kuvat ja hauskat meemit toivat dopamiinia aivoille kunnon tykityksellä. Tiesin kyllä, ettei se oikeasti tehnyt hyvää. Että kyseisen sovelluksen tarkoitus on loppupeleissä vain saada pidettyä meidät mahdollisimman paljon selaamassa kyseistä palvelua, jotta näkisimme mahdollisimman paljon mainoksia. "Jos et maksa tuotteesta, olet itse se tuote."

Lopulta jatkuva kuvien tuijottelu ei enää tuntunut järkevältä. Tein kyllä sisältöä (=eli kuvia) blogin instatiliä varten, mutta ne jäivät julkaisematta. En nähnyt taas yhden kuvan lisäämisessä mitään mieltä, vaikka aikamme onkin täynnä sosiaalisen median kautta saavutettuja uraunelmia, sometähteyttä sekä vaikuttajien onnistumistarinoita. Kuinka moni onnistuu, kuinka moni jää vain taustatapetiksi? Olemmeko oikeasti yhteydessä toisiimme sosiaalisen median kautta vai onko yhteydenpito harhaa, pelkkää illuusiota?


Ajatus nosti päätään kuin kukannuppu paavalinkukasta, joten eräänä joulukuun päivänä tein ratkaisun ja lakkasin käyttämästä sovellusta. Naps, irtautuminen oli karu ja äkillinen.

Yllättävää, mutta elämään siunaantui lisää aikaa jostakin piilopaikasta. Myös selkeät addiktin oireet nostivat päätään: tylsän hetken koittaessa otin automaattisesti puhelimen käteen ja avasin lukituksen, tietämättä mitä oikeastaan lähdin tekemään. Lihasmuistiini oli piirtynyt kaava, ja sain sormeni pysäytettyä sovelluksen kuvakkeen yläpuolelle. Kuinka monta kertaa jotain asiaa pitää tehdä, että lihakset muistavat liikeradat automaattisesti sekä tiedostamatta? (Vastaus: siihen vaaditaan ainakin sata toistokertaa - jokaiselle liikkeelle erikseen: näytön aktivointi, lukituskuvio, siirtyminen sovelluksen kuvakkeen kohdalle, kuvakkeen painaminen. 400 liikekertaa, jotta voin turruttaa aivoni pikadopamiinilla tylsän hetken sijaan.)

Älyluuri on ollut osa elämääni koko aikuuteni, eikä pinttyneiden tapojen muuttaminen ole helppoa.

Hitaasti, mutta varmasti, olen saanut irrotettua omaa elämääni muistakin älysovelluksista. Käyn kävelyillä (ilman Pokemon Go'ta), pysähdyn kuuntelemaan ja katselemaan talitiaisia, peipposia, jopa ihan tavallisia harakoitakin. Luen kirjoja ja muistan lukemani paljon paremmin, varsinkin kun aloin tietoisesti hidastamaan lukemisnopeuttani. Vähä kerrassaan sain myös neulomisen ilon takaisin ja olen saanut jopa joitain töitä valmiiksi asti. Kun sitten olen rättipoikki ja kuitti, en tee muuta kuin tuijotan ulos enkä ajattele yhtään mitään.

Se on ihanan vapauttavaa.


Ihanaa on lisäksi se, että olen vihdoin löytänyt jaksamista myös kirjoittaa asioista. Kirjoittaminen on jotain, josta saan iloa sekä ylläpidettyä omien arvojeni mukaisia asioita - kuten suomen kielen kulttuuria. Blogin avulla saan pidettyä aivoni keskittymässä vain yhteen asiaan kerrallaan, luomaan edes sen yhden tavoitteen päivään sekä ruokkimaan luovuuttani. Koen, että kirjoittaminen sekä neulominen tekee hyvää aivoilleni sekä sielulleni.

Toissavuonna halusin julkaista blogissa joka toinen viikko jotakin, ja onnistuimme yhdessä Ma-chanin kanssa siinä suhteellisen hyvin. Viime vuonna yritin jatkaa samaa menoa, mutta se ei ihan onnistunut. Tänä vuonna en aio yrittää vastaavanlaisia, järjestelmällisen tasaisia julkaisuja, vaikka ne olisivatkin algoritmin sekä lukijoiden kannalta paras ratkaisu. Valitettavasti en vain aina saa julkaistua aikataulussa, joten ei toinna luvata sellaista, mistä ei todennäköisesti pysty pitämään kiinni.

Sen kymmenen vuotta jonka olen neulonut, olen lisäksi huomannut, ettei neulominen itsessään ole intohimoni. Nautin käsitöiden tekemisestä sekä uuden oppimisesta. Saan inspiraatiota etsiessäni luovia tapoja kuvata neuleita ja tykkään suunnattomasti tekstien kirjoittamisesta - mutta neulonta on loppujen lopuksi elämässäni vain tarvetta varten. Ja se on ihan hyväksyttävää.

Tänä vuonna voi olla, että julkaisujen tahti hidastuu entisestään ja ne tulevat, milloin tulevat. Mutta se mikä ei muutu, on blogin olemassaolo. Tämä on minulle harrastus, eikä haittaa vaikka kukaan ei sitä seuraisikaan. Ja jos joku seuraa ja saa itselleen iloa sekä inspiraatiota, se yksi ihminen riittää. En pyri somevaikuttajaksi tai saamaan tällä elantoa itselleni. Oma hymyni sekä mielihyväni valmiista, hyvästä kirjoituksesta on aivan tarpeeksi, kaikki muu on bonusta.

Lopuksi tahtoisin vielä kiittää Ma-chania tämän matkan jakamisesta kanssani. Oli ihanaa, kun meitä oli kaksi tämän kokemuksen äärellä.

-Ricchan-

keskiviikko 15. joulukuuta 2021

#APK

Nykyisessä työpaikassani olen saanut kunnian tutustua useaan aivan mahtavaan ihmiseen. Tiimissämme on lähes 20 jäsentä, joista jokainen tulee toimeen keskenään: meillä ei ole muodostunut klikkejä tai pieniä ryhmittymiä. Se on jotain, mitä arvostan suunnattomasti. Hyvin harvassa työyhteisössä ihmiset ovat olleet niin ihania kuin mitä nykyisessä työpaikassani.

Tiimissämme käy välillä vierailevia tähtiä: harjoittelijoita, määräaikaisia, ja sitten työpaikkaa vaihtavia henkilöitä. Jokainen on otettu vastaan innolla ja lämmöllä, sekä päästetty jatkamaan matkaansa kauniiden sanojen sekä satunnaisten lahjusten merkeissä. Jokainen heistä on ollut tärkeä osa tiimiämme, eikä heidän panoksensa ole jäänyt tiimiläisiltämme huomioimatta.

Eräs lähtijöistä oli määräaikainen tehopakkaus, suorastaan kyborgi. Jollei satunnaisia hulimattomuusvirheitä olisi ollut, olisin joutunut tökkimään häntä aina välillä neulalla - ihan vain tarkistaakseni, onhan hän varmasti ihminen. Oli hän, ja ihan huikea persoona kaiken huipuksi. Ollessamme samassa työpaikassa tämä tyyppi juhli synttäreitään syksyllä, joten lupasin neuloa hänelle villasukat.


#APK
(#APK in Ravelry)

Mikä: Kirjoneulevillasukat, koko M (43 toivottavasti)
Ohje: Koneeseen kadonnut / Tiina Kuu, Tuhansien villasukkien maa-kirja
(Moreeni 2019)
Puikot: 3 mm metallisukkapuikot
Langat: 7 veljestä Luosto (894), 7 veljestä tumma vihreä (396),
kataja (390) ja valkoinen (11)
Kulutus: Luosto 71 gr, tumma vihreä 35 gr, kataja 21 gr, valkoinen 59 gr
eli yht. 186 gr (93 gr/sukka)
Aikaa kului: 9 päivää (projekti kesti 2 kk)

Kun sain idean lahjasukista, tiesin heti minkä mallin halusin toteuttaa. Tavoitteenani on neuloa Tiina Kuun Tuhansien villasukkien maa-kirjasta kaikki mallit ja tämä kyseinen ohje osui kuin nappi silmään. Työpaikka jossa tapasimme, pyrkii olemaan "tehdas" eli kyseessä on palvelukeskus, josta saa samalla ovenavauksella kaikki mahdolliset taloushallinnon palvelut. Tästä syystä hammasrattaat sopivat tunnelmaan täydellisesti. Myös ohjeen nimi antaa ehkä jotain viittausta siihen, millä tahdilla töitä tuppaa tulemaan tehtyä...

Halusin käyttää näihin sukkiin metsästäjälle sopivia vihreitä jämälankoja, ja sainkin upotettua niitä mukavasti tähän pariin. Itse asiassa jopa niinkin mukavasti, että jouduin ostamaan sopivaa uutta vihreää himppasen verran, jotta sain sukat valmiiksi. Olihan varastossani kirkasta ruohonvihreää, mutta se ei mielestäni sopinut yleisilmeeseen lainkaan.


Sukissa on käytetty kolmea eri vihreää, mikä symboloi osuvasti kyseisen työkaverin uraa meillä: hän oli todellinen moniosaaja, ei sanonut millekään työtehtävälle ei ja vaihtoi työtehtäviä suurin piirtein kuukauden välein. Erilaisia työtehtäviä tuntui kertyvän hurja määrä, enkä uskoisi itse oppivani puoliakaan siinä tahdissa mihin hän kykeni.

Sukissa yritin naamioida värinvaihtokohdat raidoittamalla, eli feidaus-tekniikalla. Siinä pyritään häivyttämään värinvaihto raitakerroksilla, jolloin vaihtokohta ei pomppaa selkeästi silmiin vaan vaihtuu kuin huomaamattaan. Omasta mielestäni onnistuin oikein mukavasti, vaikka varpaissa ja varressa onkin selkeästi eri värinen vihreä käytössä.


Huolimatta värien vaihtelusta ja kirjoneuleesta sukkamallin yleisilme on rauhallinen: Varren taittoreuna, kantapää ja kärki on neulottu yksivärisenä, jolloin kokonaisuus pääsee hengähtämään aika ajoin. Työkaverissa oli samanlaista tunnelmaa: vaikka hän teki paljon, ei hän koskaan tuntunut joutuvan kiireen valtaan: asiat tehtiin siinä tahdissa kuin ehdittiin ja kotiin lähdettiin kun työaika täyttyi. Olemmehan kuitenkin alalla, jolla et voi mitenkään saada pöytääsi täysin tyhjäksi koskaan - tarvitaan keskeneräisyyden sietokykyä.

Sietokykyä tarvittiin myös näitä sukkia neuloessa: Neuloin yhtä aikaa kahta sukkaa yhdeltä eri kerältä, eli lanka juoksi kerän sisältä sekä ulkopuolelta - eikä se ole kaikista helpoin tapa. Kärsivällisyys oli aika ajoin koetuksella, sillä langat menivät helposti keskenään ristiin niin, että selvittelytyöhön tuntui kuluvan välillä turhankin liikaa aikaa. Helpommalla olisin päässyt, jos olisin kerinyt kaksi samankokoista lankakerää ja neulonut niiltä omat sukkansa. Siinä on tosin se vaara, että lanka ei lopukaan molemmissa sukissa samassa mallikohdassa. Puolensa ja puolensa, sanoisin.


Näissä sukissa pääsin nauttimaan Tiinan ohjeentekotaituruudesta: kirjoneule jatkui pohjaa myöten myös kantakiilojen kirjoneuleissa. Kiilakavennuksia ei juurikaan erota, vaan kuvio soljuu kauniisti vahvistetun kantapään jälkeen ja lähtee taas pyörimään neuleen ympäri samalla tavalla kuin varressakin.

Loppuun neulottiin yksivärinen nauhakavennus, joka viimeisteltiin silmukoimalla sukan pää kiinni. Pitäisi harjoitella tuota silmukointia lisää. Tuntuu, että hyvin usein teen liian kireän silmukoinnin ja sukan pää jää notkolle. Onneksi näissä osasin ottaa rennosti, eikä kärki kiristänyt ainakaan kuvausapuna olleen rakkaani varpaita.


Tämän sukkamallin erikoisjujuna oli sukansuun taittoreuna, jonne sai piilottaa haluamansa tekstinpätkän. Loppuun kirjottiin ketjukuviota, jottei tarvinnut suotta vain kuljettaa lankaa mukana. Halusin kirjoneuloa varteen sanan "#apk" ohjeessa olleen "koneeseen kadonnut"-tekstin sijasta.

Opin kyseisen lyhenteen työkaverilta ja viljelimmekin sitä työpaikalla keskusteluissa aina silloin tällöin. Se oli osa työkaverin huumorintajua, joka osui hyvin yksiin oman, hivenen epämääräisen huumorini kanssa. Niin se vain pohjanmaalainen ja savo-karjalainen kykenivät pitämään työpaikalla hauskaa, vaikka paine tuntui niskassa ja tunteja kertyi.

Kiitos siis sinulle, olit ihan mahtava tyyppi ja loistava työkaveri! Ei yhtään harmittanut kun päätit avata siipesi ja lähteä tavoittelemaan unelmaasi. Näiden villasukkien myötä toivotan vielä blogini kautta sinulle kaikkea hyvää ja seuraan mielenkiinnolla urasi kasvua. Sinulle vain taivas on rajana!

-Ricchan-

keskiviikko 10. marraskuuta 2021

Näperreltävät

Sain helmikuun 2021 lopulla tilaustyön ystävältäni. Hän oli nähnyt vanhassa Sukat & Lapset-lehdessä ohjeen söpöihin pupusukkiin ja toivoi sellaisia itselleen, mielellään vaaleanpunaisina. Koskapa allekirjoittaneen lankavarastossa ei oikein ole kyseistä väriä, oli lähdettävä ostoksille. Sukka-Finlandia 2021 oli parhaillaan menossa, joten käytin saatuja alennuskoodeja hankkiakseni hempeän väristä Aara-lankavärjärin Tuuma-sukkalankaa.

Pupu-sukat
(Pupu-sukat in Ravelry)

Mikä: Hörökorvat (64 s.)
Ohje: Hörökorvat /Parhaat Sukat & Lapaset 2018
Puikot: 3,5 mm Knit Pro-hiiliteräspuikot
Lanka: Aara'n Tuuma (Ilta/0003)
ja Schachenmayr Fashion Soft Mix (01/514653)
Kulutus: Tuuma 83 gr, FSM 4 gr eli yht. 87 gr (43,5 gr/sukka)
Aikaa kului: 6 päivää

Sukkien saaja sai itse valita langan, ohjeistin vain valitsemaan vahvikkeellista, mielellään vähän paksumpaa sukkalankaa. Lopullinen valinta osui Tuuma-lankaan, joka on kotimaista 80 % superwash-käsiteltyä merinovillaa, jonka vahvikkeena on nailonia. Väri oli tosiaan aika hempeän persikkaisen vaaleanpunertava, sävy elävä ja kaunis - kuten käsinvärjätyt langat tuppaavat olemaan. En ole aikaisemmin neulonut Aaran lankoja, mutta sileä, kiiltävä tuntuma oli miellyttävää neulottavaa. 7veikkaan tottuneena oli kuin olisi silkkiä neulonut.

Arvelin kokeilla ensin 72 silmukalla. Ohjeessa perussukkaan neulotaan lisäosina korvat sekä tehdään pieni häntätöpö varteen. Sukkaosuus valmistuikin nopeasti kun pääsin neulomaan Passion for Success-seminaariviikonloppuna aivan urakalla. Vaan yllättävää olikin, kun sukat oli kasteltu ja pingotettu, ja nehän levähtivät: luulin tehneeni koon 39 villasukat, mutta sain 43-45 jalkaan sopivan parin. Ohops.


Pienen tilannearvion jälkeen vähensin silmukkamääräksi 64 ja johan alkoi tulla oikean kokoista sukkaa. Alkuun resoriin neulotaan perusversiona "2 oikein 2 nurin"-joustinta, josta tosin neuloin oikeat silmukat takareunastaan. Tällä tavalla sain liukkaasta merinosta katseenkestäviä silmukoita. Loppu olikin sitten perussukkaa vahvistetulla kantalappu-kantapäällä ja kärkeen tuli siisti nauhakavennus.

Joku voisi sanoa, että onpa kerrassaan tylsää neuloa vain oikeaa, mutta miulle tämä sopi oikein hyvin. Aivot narikassa oleva terapianeulonta tekee jokaiselle neulojalle hyvää silloin tällöin. Sitä paitsi tiesin pääseväni vielä ihmettelemään korvien kanssa - enkä muuten ollut väärässä.

Korvat neulottiin nimittäin erikseen ja yhdistettiin varsinaisiin sukkiin myöhemmin.


Korvat olivatkin sellaiset kerrassaan näperreltävät: ne neulottiin 13 silmukalla, joihin lisättiin muutama silmukka ja sitten kavenneltiin pitkästi pois jotta pupunkorvat muodostuivat. Lisäksi niihin neulottiin valkoiset kappaleet sisuksiksi.

Koska vedin mutkat suoriksi, nostin korvan alareunasta muutamat silmukat ja aloin neulomaan valkoisia osia suoraan kiinni. Sivut toki piti myöhemmin vielä silmukoida umpeen, jotteivät valkoiset sisukset aivan lörpsöttäisi.

Lopuksi tehtiin vielä kaksi kappaletta söpöjä hännännypyköitä, jotka kiinnitettiin resorin alapuolelle. Merinovillainen lanka aiheutti omat ongelmansa kun kiinnittelin korvia paikalleen: ompeleiden tuli olla riittävän napakoita, etteivät korvat lörpöttäneet miten sattuu. Pari kertaa piti ottaa uusiksi.


Eivätkö nuo hännät olekin niin söpöjä? Muutenkin tykästyin tähän malliin kovasti ja päätin olla purkamatta ne liian isoiksi levahtaneet villasukat. Uskoisin, että joulupukki löytää heille oikean osoitteen...

Nämä tilatut sukat matkasivat Savonlinnaan lämmittämään ystäväni jalkoja. Yritin saada sukat mahdollisimman nopeasti valmiiksi, mutta kyllähän siinä vierähti aikaa ennen kuin sain valmista - ja sittenhän piti tosiaan vielä kuvata sukat blogitekstiä varten. Mutta toukokuussa muistaakseni lähetin sukat matkaan ja ne kelpasivat saajalle oikein mainiosti. Ja mikä parasta, olivat vielä oikean kokoisetkin.


Kuvauspaikaksi valikoitui aivan ihana kelottunut kanto joka on ulkoilureittimme varrella. Maa oli vielä kosteaa, mutta puu oli kuivaa ja se on jotenkin todella hienon näköinen. Toivottavasti sitä ei koskaan jyrsitä ylös, sillä se hohtaa uskomattoman valkeana taustalla olevia haapoja ja pajuja vasten.

Näihin kuviin ja tunnelmiin. Vielä lunta ei ole saatu maahan, onneksi tällä viikolla päästään jo nauttimaan parista pakkasasteesta sekä tuulen tuiverruksesta. Tuskin maltan odottaa, talvi-ihmisenä rakastan lunta sekä pakkasta!

-Ricchan-