lauantai 7. marraskuuta 2020

Menettämisestä

 Rakkaus ei katoa koskaan.

Villapesusisko
(Villapesusisko in Ravelry)

Mikä: Kolmiohuivi erilaisin pintaneulein
Ohje: Villapesusiskot /Pirjo Lakkapää ja Katri Raunama
Puikot: 3 mm KnitPro Symfonie-pyöröt, 80 cm/120 cm kaapeli
Lanka: Louhittaren Luolan Väinämöinen-sukkalanka,
väreissä Velho (violetti), Kaamos (musta), Kaunokki (sininen) ja Koivu (valkoinen)
Kulutus: Velho 66 gr, Kaamos 47 gr, Kaunokki 38 gr, Koivu 14 gr eli yht. 165 gr
Aikaa kului: 13,5 pvää

Neuloin kesällä 2019 tämän mallin suruhuivina. Menettäminen ei ole koskaan helppoa, eikä tunteiden käsitteleminen ole kovinkaan yksinkertaista. Itkeminen, vihan tunteet, paha olo ja sureminen oli oikeutettua, mutta kriisin osuessa kohdalle en osannut käsitellä niitä. Kuten tapana maassamme on, suljin sen sisimpääni mustaan laatikkoon ja heitin avaimen jorpakkoon.

"Käsittelen asiat sitten kun minulla on aikaa." Se aika koitti kun aloitin neulomaan tätä huivia. Jokaisella kerroksella pohdin keskusteluita, yhteisiä hetkiä ja kaukaisia muistoja, painavien kyynelten valuessa poskillani. Neuloin ikäväni, murheeni sekä vihani silmukka silmukalta huiviin, toivoen sen poistavan tnuo kamalat, epämiellyttävät tunteet sydämestäni ja sielustani.

Väinämöinen on sukkalankaa, eli nylonilla vahvistettua konepestävää villaa. Kenties siitä johtui, ettei huivistani tullut niin iso ja lämmin kietoutumishuivi kuin heillä, jotka neuloivat omansa merinosinkuista. Minun halaukseni on lämmin ja pienempi, juuri sopivan kokoinen minulle. Juuri sen verran lämpöä ja rakkautta itseäni kohtaan kuin mitä pystyin ottamaan vastaan.

Lankoja valitessani päädyin synkin ajatuksin lempiväreihini, violettiin ja siniseen. Kiedoin ne Kaamoksen tummaan huntuun, mutta halusin muistaa myös toivon. Valkoinen, harmain pilkuin koristeltu Koivu-väri oli juuri täydellinen: toivo ei koskaan ole täysin valkoista ja puhdasta, vaan se on saanut oman osansa murheesta. Se toimisi muistutuksena, että synkimmälläkin hetkellä on olemassa iloa ja naurua. Maailma on kaunis, vaikka tuntuisi kuin sielu mätänisi sisältä.


Suru on siitä ikävä seuralainen, että menetyksien myötä sen tuoma paha olo ei missään kohtaa katoa täysin. Päinvastoin, tuntuu kuin uusi menetys vain kerryttäisi entisen, jo parantuneen haavan päälle uutta repeämää niin, että haavan umpeutumisessa kestää ikuisuus.

Itku on syvempää, suoraan sielusta kantautuvaa. Sydän tykyttää tiheämmin ja tiheämmin, räkä valuu poskille ja sekoittuu kyynelten suolaiseen vanaan ja koko keho vain vapisee murheen liian lujaa rutistavissa kourissa. Keuhkoista puristuu ulos kaikki ilma ja sen syvyyksistä nousee ääni, joka suorastaan painuu tuskan alla. Pelko nousee kurkkuun, itku ei tunnu loppuvan koskaan, ei nyt kun pato on vihdoin auennut. Kuinka voin ikinä lakata suremasta?

Ja kuitenkin, jossain kohtaa, se loppuu, vaimenee, sammuu. Silmät ovat punaiset ja olo turta, sisimmässä on jotain puhdistunut ja jäljelle on jäänyt lommoinen, pohjaton tyhjyys. Tyhjyys, jonka voi täyttää rakkaudella, naurulla, ilolla ja ystävällisyydellä - tai alkoholilla, huumeilla, vihalla, katkeruudella, onnettomuudella, toivottomuudella.

En ole koskaan ollut hyvä vihaamaan ketään. Viha on liian energiasyöppö tunne kannettavaksi pitkään ja siksi se laantuu nopeasti.

Menehtyneiden ei tarvitse kärsiä enää kipua ja se riittää minulle. Jotkut asiat ovat lopullisia, eikä niihin ole olemassakaan keinoja tai vippaskonsteja ihmisen käytettävissä. Ihmisen voimat kun ovat rajalliset, eikä oman mielenterveyden rajojen pingottaminen ole hyväksi. Sen ymmärtäminen on rankkaa, mutta tarpeellista. On osattava suojella itseään ja antaa menetettyjen ihmisten mennä. Kuolleita ei ole kukaan vielä onnistunut herättämään eloon.

Joka vuosi muistan asian ja sanottakoon, että ikävä kirveltää yhä vähemmän ja vähemmän mitä enemmän vuodet ovat vierineet. Niitä on vasta kaksi, mutta kuka määrittää ajan sille, kuinka pitkään saa surra? Suru kun ei koskaan poistu täysin.

Jotain hyvääkin on tapahtunut: sydämeni on tapahtumien mukanaan tuomien tunteiden myötä vahvistunut ja osaan rakastaa syvemmin. Osaan arvostaa sitä, mikä minulla on tällä hetkellä ja mikä on omasta mielestäni tärkeintä, osaan myös sanoa sen läheisilleni. Uskallan sanoa, että rakastan heitä.

Rakastan heitä niin, että sieluni suorastaan pakahtuu.


Sain taas uusia suru-uutisia lokakuussa. Tein päivän työt, pidin surun miten kuten kurissa töissä, tulin kotiin ja itkin. Itkin ja vapisin kuin pieni lapsi, ja se teki hyvää. Menetys sattuu, suru saa sattua. Tunteeni ovat olemassa minua varten, niitä ei tarvitse oikeuttaa kellään toisella. Tuntui, että suren nyt jotenkin vapaammin.

Jonain päivänä syksyn mukanaan tuoman menetyksen murhe vaimenee riittävästi jotta voi jälleen nauraa. Onni ja ilo kun eivät mitenkään mitätöi tuskaa tai kaipausta, ihminen kykenee hymyilemään vaikka sydän helisisi rikkinäisenä, ihminen kykenee tuntemaan iloa vaikka suru olisi läsnä.

Jos joku sanoo, ettet saa iloita kohdattuasi vaikeuksia, hän on väärässä. Sinulla ja minulla, meillä kaikilla, on oikeus juuri niihin tunteisiin jotka ovat juuri nyt tässä hetkessä. Voit kokea suurta tuskaa ja kuitenkin seuraavassa hetkessä iloita aidosti elämästä. Se ei ole millään tavalla luonnotonta, se on pelkästään inhimillistä.


Sydän kyllä paranee ajan kanssa, vaikka arpi ei poistukaan. Arven kanssa on mahdollista jatkaa eteenpäin, kohti parempaa huomista. Asia vaatii oman työstämisensä, se ei tule hetkessä. Mutta ei se ole mahdotontakaan, jollei sitten päätä jäädä suruun ja katkeruuteen. Minä en halua.

Aion jatkaa eteenpäin tämän huivini kanssa. Aion käyttää sitä iloisissa tapahtumissa, nauttia se ylläni elämästä, kokea hauskoja asioita, keskustella ihmisten kanssa ja oppia uutta. Uusien tunteiden sekä kokemusten myötä kaikki ne pahat ajatukset, jotka neuloessani luovutin tähän huiviin, katoavat. Ne haihtuvat pois, sillä rakkaus ei koskaan katoa.

Rakkaus on kanssamme surussa ja murheessa, se kulkee kanssamme ilossa sekä onnessa ja pysyy vierellämme joka hetki päiviemme loppuun saakka.

-Ricchan-

perjantai 23. lokakuuta 2020

Kolmen vuoden työ

Sanotaan, että tie voittoon vie vaikeuksien kautta. Se lienee aika väljästi ilmaistu kun verrataan fiilistä siihen, mikä odottaa pitkän neuleurakan päässä.


Sielukas
(Sielukas in Ravelry)


Mikä:
Villatakki pitsipääntiellä, 3/4-hihat (M1-koko)
Ohje:
Sielukas / Anna Johanna
Puikot:
3 mm KnitPro Symfonie-pyöröpuikot, 80 cm kaapeli,
pääntiehen Chiagoon 2,5 mm pyöröt
Lanka: Holst Garn'in Coast värissä cassis (=mustaherukka)
Kulutus:
138 gr (vajaa 3 kerää)
Aikaa kului: 36 pvää neuloen + nappipäivä

Tämän takin tarina alkoi kesäkuussa 2017, jolloin päätin osallistua Anna Johannan (silloinen Neulisti) järjestämään Sielukas-ohjeen yhteisneulontaan. Ihastuin kuvissa villatakin pitsiin ja halusin päästä kokeilemaan neuletaitojani: tämä on nimittäin ensimmäinen oikea neulevaate jonka olen ikinä tehnyt (lasken siis sukat, pipot, lapaset ja huivit asusteiksi).

Langaksi valikoitui ohjeessakin käytetty Coast, johon valitsin epämääräisen punertavan mustaherukan. Väri oli ehkä mielenkiintoisempi kannettavan näytöllä, mutta ei liveversiokaan mikään huono ole. Ja kunnioittaahan se takin suunnittelijan visiota epäväristen kerien sielukkuudesta.

Myönnettäköön, että hieman meni överiksi langan määrän suhteen: ostin varmuudeksi viisi kerää lankaa ("siis mitä ihmettä nyt oikein..?"). Kolme riitti aivan hyvin ja jäljelle jäi vielä 20 gramman nöttönen. Vahingosta viisastuneena seuraavalla kerralla paitamäärä jää aivan takuulla vajaaksi.

Neulomisessa tosiaan vierähti useampikin tovi. Vuoden 2017 kesäkuun lopulla loin silmukat, sain kesän aikana aikaiseksi hartiat ja pitsiosuuden. Viimeisin neulontamerkintä kyseiseltä vuodelta on syyskuun alusta. Ei ollut helppoa neulottavaa, lanka nimittäin katkesi kolmasti neulonnan aikana. Epäilen, että sukkalankaan tottunut käsialani oli hieman liian kovakouraista tällaiselle kevyemmälle light-fingering-vahvuiselle merinovillan ja puuvillan sekoitukselle. Mene ja tiedä.
 
KAL meni siis kirjaimellisesti penkin alle, sillä en millään saanut valmista heinäkuun loppuun mennessä. Ihastelin kyllä Räveltämön ketjussa aikaansaatuja takkeja, mutta omani ei vain ottanut valmistuakseen.

Homma jatkui huhtikuussa 2018 kun joululahjaneuleet oli saatu pois alta. Neuleintoa oli tasaisesti vuoden puoleenväliin saakka kunnes taas elokuussa muut neuleet kiilasivat edelle. Tuolloin sain valmiiksi takin vartalo-osuuden vyötärömuotoiluineen ja napinläpineen sekä aloitettua ensimmäistä hihaa.
 
Neuleinnostus oli jopa niin hurjaa, että piti purkaa muutama kerros kun huomasin unohtaneeni kokonaan taskujen reiät, haha.

 
Ensimmäisen 3 mm puikkonikin istuin poikki muistiinpanojen mukaan toukokuussa 2018, mikä osaltaan hidasti neulontaa. Koivupuiset KnitPron Symfoniet olivat oikein mainiot puikot, mutta jostain syystä ne eivät kestäneet aikuisen ihmisen painoa. Kuinka kummallista.

Toisen kerran puikkorikko tapahtui seuraavan vuoden heinäkuussa. Yritin nousta sohvalta ylös, otin tukea juuri sopivasti neuleen kohdalta ja naps vain.

Jostain syystä tämän jälkeen keskeneräisiä neuleita ei ole tullut enää laskettua sohvalle.

 
2019 alkutalvi meni aivan muissa hommissa, mutta palasin hihojen neulonnan pariin kesäkuussa. Valitettavasti niiden valmistumisen jälkeen takki jäi taas onnellisesti unholaan. Jos oikein muistan, jouduin myös tulostamaan ohjeen uudelleen kun olin läikyttänyt sen päälle mukillisen kahvia. Kaikenlaista sitä pääsee tapahtumaan. Olihan se hauskaa kun nipistimessä olikin sukkien ja alusvaatteiden sijaan neuleohjeen sivuja, yritin näet pelastaa mitä pelastettavissa oli.
 
Lopulta, maaliskuussa 2020 sain aikaiseksi tehdä pääntien reunuksen ja kävin hankkimassa neuleeseen sopivat puiset napit FiinaNeuleesta.

Ostin noin 10 nappia, poistuimme mieheni kanssa kaupasta ja epäilin määrän riittävyyttä. Kaupassa en kehdannut tarkistaa asiaa, mutta ulkopuolella uskaltauduin puhelimelle. Onneksi tuli tarkistettua, tein nappikauppaa vielä 5 napin verran.


Valmis neule on aivan ihana. Kevyt ja silti lämmittävä, hento, mutta kuitenkin suojaisa. Juuri sopiva lämpimän syksyn takki tai alkukesän viileämmille keleille. Tykkään yksinkertaisesti ilmaistuna ihan rutosti <3
 
Nappeja ommellessa koin kutkuttavaa tunnetta kun tiesin neuleen olevan pian valmis. Oi sitä iloa ja riemua, kun ensimmäistä kertaa sain vetää valmiin takin päälle ja olla onnellinen omasta työstäni. Oli todellakin selkääntaputtamisen paikka.
 
Koska neule on tosiaan tehty kolmen vuoden takaisten mittojen mukaan, se on hieman liian tiukka rintamuksen kohdalta. Onneksi nappeja ei tarvitse laittaa kiinni ja olen pitänyt Sielukastani silloin tällöin töissä. Sitä on kovin kehuttu ja mikäs neulojaa piristäisikään enemmän.
 
Kiitos ihanasta ja selkeästä ohjeesta!
 
-Ricchan-

torstai 8. lokakuuta 2020

Rentopipoa

Kuten aikaisemmassa postauksessa kerroin, olisi nyt tarjolla sitten smurffipipon itselle sopivaa versiota sekä siihen passaavaa kirjallista ilmaista ohjetta. Ohje löytyy tuolta alempaa pipoturinoitten jälkeen.

Vaan aiheesta kukkaruukkuun, antaapa mennä:


Lörskäpipo
(Le cozy beanie in Ravelry)

Mikä: Perusmallinen smurffipipo (126 silm.)
Ohje: Oma räpellys (löytyy alempaa)
Puikot: 4 mm Knit Pro Symfonie-vaihtopäiset koivupuikot, 120 cm kaapeli
Lanka: Sirdarin Harrap Tweed, värissä Horbury
Kulutus: 53 gr
Aikaa kului: 3 päivää

Pipo ihan minulle itselleni, eikö olekin mukavaa. Olin hamstrannut nelisen vuotta sitten (=lokakuu 2016) Savonlinnan Lankaamo-lankakaupan loppuunmyynnistä pari kerää tätä lankaa ajatuksena neuloa pipo ja siihen sopivat hansikkaat. Pipon valmistumisen myötä ollaan puolessa välissä suunnitelmaa menossa.

Ihanan tiilenpunainen väri on nimetty Länsi-Yorkshiressä sijaitsevan pienen englantilaiskylän mukaan. Lanka on polyamidi-villa-akryyli-viskoosi-sekoitetta ja siinä on tweed-langalle ominaisia pikkunyppysiä pitkin pintaa. Aluksi ne vähän ärsyttivät, melkein otin jo sakset käteen aikeenani siistiä hieman neulepintaa. Nyt ei ole enää väliksi, mielestäni tämä käy ihan näin tällaisenaan. Niin se vain mieli muuttuu.

Ostin varuilta myös samaa lankaa violetin värisenä vähän isomman kasan, mutta kyseiset kerät ovat vieläkin korkkaamatta. Jonkinlainen setti piposta, kynsikkäistä ja tuubihuivista oli mielessäni siitä väristä.


Neuloin tämän oman rentopiponi appatirallaa heti kun vain sain aikaa Sukka-Finlandia 2020:n neulomuksilta. Aikaa neulontaan meni kolmisen päivää ja viikon sisällä päähine oli valmis. Toppuuttelin tosin itseäni aloittamaan kavennukset hieman liian aikaisin, joten tämä ei ole ihan niin lötköpötkö kuin aikaisempi rentopipo.

Kuitenkin, meitsi tykkää. Koska pipo on perus-tyköistuvaa versiota löysempi, on se onnen omiaan tällaiselle syksyiselle kelille kun ei tarvita ihan niin lämmintä päähinettä. Aika usein olen käyttänyt sitä lähinnä asusteena enkä varsinaisessa päänlämmitystarkoituksessa.


Pipon takaosa roikkuu tuolleensa baskerimaisesti ja on ihan mukavan oloinen. Se lämmittää niskaa hiukan, mutta ei ole liian pitkä. Ei siis lähde tippumaan, ellen sitten juokse linkkipysäkille. Niin on tupannut käymään tässä syksyn mittaan kun haluaa maksimoida työskentelyajan.

Kiireestä sekä muutamasta ahdistuneisuushetkestä huolimatta olen nauttinut tästä syksystä valtavasti. Koko elämä tuntuu juuri nyt ihanalta seikkailulta ja aion nauttia siitä sydämeni kyllyydestä.


Muutenkin syksy on aivan selkeästi lämpimämpien värien aikaa. Tiilen- ja ruosteenpunainen sekä oranssi kutkuttavat neulojanvaistoja, tahtoisin kovin saada vangittua neuleisiin sen kauniin väriloiston jonka puut tähän aikaan tarjoavat. Normaalisti karsastan kirkasta keltaista kuin hauki kalastajan koukkua, mutta koivun runsas keltaisuus on saanut tänä syksynä sydämeni sykkimään. Monta kertaa kävelyllä ollessa olen tuntenut tarvetta vain pysähtyä nauttimaan väriloistosta.

Näitä kuvia otettiin eräänä lämpimänä syksyaamuna, aurinko loisti taianomaisesti puiden välistä ja tiesin, että täältä tulisi loistavia kuvia. Maa oli vielä kosteaa ja kevyt aamu-usva leijui kasvillisuuden päällä. Olo oli kuin olisi astunut suoraan metsän taikamaailmaan.

Ja kaislikossa suhisee. En kuitenkaan kahlannut rantavedessä, vaan ihan sammalikossa vain. Märät saappaat sain silti siitä kuvaussessiosta, mutta oli se kyllä sen arvoista.


Tässä tosiaan sitten olisi se simppeliohje tällaiseen rentopipoon. Toivottavasti siitä saa selvää ja nautitte neulomisesta. Etenkin aloittelevan neulojan olisi mielestäni hyvä aloittaa jostain helpommasta kuin villasukat tai lapaset: pipo-ohje on juuri passeli sellaiseen hommaan.

Ihanaa syksyä immeiset <3

-Ricchan-

Rentopipon ohje:

Tee ihan ensimmäiseksi mallitilkku ja mittaa kuinka monta silmukkaa tarvitset per 1 cm. Omassa tilkussani oli 23 silm./ 10 cm ja 34 kerrosta/10 cm
Päänympärykseni on noin 54 cm, joten saan tulokseksi 124,2 silmukkaa. Pyöristin sen iselleni 126 silmukkaan.

Luo 126 silmukkaa haluamallasi tavalla ja yhdistä ne suljetuksi neuleeksi. Neulo joustinta seuraavasti: 1 silmukka oikein takareunastaan ja 1 silmukka nurin.
Neulo joustinta 12 kerrosta.
Neulo 1 kerros oikeaa, jolloin vähennetään 1 silmukka alussa "2 oikein yhteen"-kavennuksella. Näin saadaan 125 silmukkaa, joka on viidellä jaollinen (kavennuksia varten).

Neulo sitten suoraa noin 25 cm eli mie neuloin 85 kerrosta. Sinun käsialasi voi olla tiukempi tai löysempi, mutta senttimetrit ovat tässä tapauksessa kerroksia oleellisempia.

*Neulo 23 silmukkaa oikein ja kavenna "2 oikein yhteen"-kavennus. Lisää silmukkamerkki.* Toista *__* tämä kerroksen aikana 5 kertaa.
Neulo seuraavalla kerroksella kunnes sinulla on 2 silmukkaa jäljellä ennen silmukkamerkkiä. Kavenna ne "2 oikein yhteen"-kavennuksella. Toista tämä kerroksen aikana 5 kertaa.

Jatka, kunnes silmukoita on jäljellä 10. Katkaise lanka ja vie se kahdesti silmukoiden läpi. Päättele huolella langanpäät ja nauti uudesta pipostasi. Hyvin tehty!

torstai 24. syyskuuta 2020

Laiskapipoa

Kävin läpi viime vuosien käsityölistauksia, joita teen joka vuosi excel-tiedostoiksi pysyäkseni kärryillä miten paljon on tullut neulottua. Tämän vuoden listaus on jumahtanut huhtikuulle, vaikka tietääkseni olen sen jälkeen neulonut (toim. huom. "tietääkseni").

Joka tapauksessa vuoden 2019 tiedostosta pompsahti esiin jotain, jota en ole muistanut vielä esitellä:


Laiskapipo
(Lazy Beanie in Ravelry)

Mikä: Perusmallinen smurffipipo (150 s)
Ohje: Oma räpellys
Puikot: 3 mm KnitPron Symfonie Wood, 80 cm/120 cm-kaapeleilla
Lanka: Louhittaren Luolan Väinämöinen Sport värissä Hämy
Kulutus: 72 gr
Aikaa kului: 4,5 pvää

Kivan löysä ja helposti neuloutuva myssyotus. Ja puikkojen sijaan käytin pyöröjä, siis mitä hitseliä. Oli yllättävän helppoa hommaa, vaikka epäilinkin alkuun onnistuuko pitkillä kaapeleilla pipotuksen neulominen kun se ei lyhyillä versioilla oikein ottanut onnistuakseen. Yleensä nimittäin sorvailen pipot sukkapuikoilla, mutta muistaakseni ajattelin kokeilla poiketa oman mukavuusalueen ulkopuolelle. Onneksi poikkesin, oli nimittäin aika letkeää neulottavaa.

Kaivoin muistiinpanot tuolta kaapin kätköistä ja ilmeisesti mallitilkun perusteella olen tehnyt 150 silmukalla ensin joustinta ja sitten pasatellut suoraa niin pitkään kuin tuntui hyvältä. Loppuun sitten vielä rajut kaventelut niin, että myssy jäi möllöttämään niin kuin oli toivottukin.


Lankavyyhti on peräisin Savonlinnan Harjun langasta. Olimme Savonlinnan Syystulet 2019-tapahtumassa ystäväni kanssa ja havaitsin rantaraitilla kävellessämme lankaa notkuvan myyntipöydän. Tietystihän sitä suorastaan automaatiolla ohjauduin kohti kyseistä myyntipistettä, eikä sieltä oikein voinut poistua ilman lankaostoksia. Teimme diilin mukana olleen ystäväni kanssa: hän kustantaisi kauniit, harmaan sinisävyiset langat ja neuloisin niistä hänelle pipon.

Ja kyllähän se sellainen diili neulojalle sopii.


Pipo oli mahdottoman mukavaa aivotonta neulottavaa ja valmistui nopeasti. Saaja toivoi smurffityyppistä pipoa ja sellaisen sai. Itse olen yleensä tyköistuvampien mallien suosija, mutta näitä kuvia ottaessa pipo oli niin mahdottoman mukava, että halusin sellaisen neuloa myös itselleni. Siitä lisää toisessa postauksessa, jossa saattaa ehkä olla sitten ihan kirjoitettua ohjettakin tarjolla.

Tämä harmaa versio valmistui marraskuussa, eli appatirallaa pari kuukautta lankojen oston jälkeen. Taisivat silloiset koulun harjoittelut tulla harrastusten tielle...

Mitähän muuta sitä tästä sitten vielä sanoisi?


Kaipa sen ainakin, että suosittelen kokeilemaan asioiden tekemistä poikkeamalla totutusta. Ikinä ei tiedä, josko se olisikin parempi tapa. Sitten jos kokeiltu tapa ei todellakaan ole kauhean miellyttävää omaan menoon, on ilo palata vanhaan tuttuun työskentelyyn. Ei se mitään ota jos ei annakaan ja aina kuitenkin voittaa jollain tavalla kun on taas yhtä kokeilua viisaampi.

Suosittelen myös armollisuutta peliin uuden oppimisen kanssa. Kukaan ei ole seppä syntyessään eivätkä virheet nollaa kaikkea aikaisempaa osaamista.


Näiden höpsöttelykuvien myötä ihunaa syksyä kaikille teille siellä ruudun takana. Pitäkää korona-ahdistuspeikko kaukana tekemällä asioita joista saatte iloa <3

-Ricchan-