lauantai 7. marraskuuta 2020

Menettämisestä

 Rakkaus ei katoa koskaan.

Villapesusisko
(Villapesusisko in Ravelry)

Mikä: Kolmiohuivi erilaisin pintaneulein
Ohje: Villapesusiskot /Pirjo Lakkapää ja Katri Raunama
Puikot: 3 mm KnitPro Symfonie-pyöröt, 80 cm/120 cm kaapeli
Lanka: Louhittaren Luolan Väinämöinen-sukkalanka,
väreissä Velho (violetti), Kaamos (musta), Kaunokki (sininen) ja Koivu (valkoinen)
Kulutus: Velho 66 gr, Kaamos 47 gr, Kaunokki 38 gr, Koivu 14 gr eli yht. 165 gr
Aikaa kului: 13,5 pvää

Neuloin kesällä 2019 tämän mallin suruhuivina. Menettäminen ei ole koskaan helppoa, eikä tunteiden käsitteleminen ole kovinkaan yksinkertaista. Itkeminen, vihan tunteet, paha olo ja sureminen oli oikeutettua, mutta kriisin osuessa kohdalle en osannut käsitellä niitä. Kuten tapana maassamme on, suljin sen sisimpääni mustaan laatikkoon ja heitin avaimen jorpakkoon.

"Käsittelen asiat sitten kun minulla on aikaa." Se aika koitti kun aloitin neulomaan tätä huivia. Jokaisella kerroksella pohdin keskusteluita, yhteisiä hetkiä ja kaukaisia muistoja, painavien kyynelten valuessa poskillani. Neuloin ikäväni, murheeni sekä vihani silmukka silmukalta huiviin, toivoen sen poistavan tnuo kamalat, epämiellyttävät tunteet sydämestäni ja sielustani.

Väinämöinen on sukkalankaa, eli nylonilla vahvistettua konepestävää villaa. Kenties siitä johtui, ettei huivistani tullut niin iso ja lämmin kietoutumishuivi kuin heillä, jotka neuloivat omansa merinosinkuista. Minun halaukseni on lämmin ja pienempi, juuri sopivan kokoinen minulle. Juuri sen verran lämpöä ja rakkautta itseäni kohtaan kuin mitä pystyin ottamaan vastaan.

Lankoja valitessani päädyin synkin ajatuksin lempiväreihini, violettiin ja siniseen. Kiedoin ne Kaamoksen tummaan huntuun, mutta halusin muistaa myös toivon. Valkoinen, harmain pilkuin koristeltu Koivu-väri oli juuri täydellinen: toivo ei koskaan ole täysin valkoista ja puhdasta, vaan se on saanut oman osansa murheesta. Se toimisi muistutuksena, että synkimmälläkin hetkellä on olemassa iloa ja naurua. Maailma on kaunis, vaikka tuntuisi kuin sielu mätänisi sisältä.


Suru on siitä ikävä seuralainen, että menetyksien myötä sen tuoma paha olo ei missään kohtaa katoa täysin. Päinvastoin, tuntuu kuin uusi menetys vain kerryttäisi entisen, jo parantuneen haavan päälle uutta repeämää niin, että haavan umpeutumisessa kestää ikuisuus.

Itku on syvempää, suoraan sielusta kantautuvaa. Sydän tykyttää tiheämmin ja tiheämmin, räkä valuu poskille ja sekoittuu kyynelten suolaiseen vanaan ja koko keho vain vapisee murheen liian lujaa rutistavissa kourissa. Keuhkoista puristuu ulos kaikki ilma ja sen syvyyksistä nousee ääni, joka suorastaan painuu tuskan alla. Pelko nousee kurkkuun, itku ei tunnu loppuvan koskaan, ei nyt kun pato on vihdoin auennut. Kuinka voin ikinä lakata suremasta?

Ja kuitenkin, jossain kohtaa, se loppuu, vaimenee, sammuu. Silmät ovat punaiset ja olo turta, sisimmässä on jotain puhdistunut ja jäljelle on jäänyt lommoinen, pohjaton tyhjyys. Tyhjyys, jonka voi täyttää rakkaudella, naurulla, ilolla ja ystävällisyydellä - tai alkoholilla, huumeilla, vihalla, katkeruudella, onnettomuudella, toivottomuudella.

En ole koskaan ollut hyvä vihaamaan ketään. Viha on liian energiasyöppö tunne kannettavaksi pitkään ja siksi se laantuu nopeasti.

Menehtyneiden ei tarvitse kärsiä enää kipua ja se riittää minulle. Jotkut asiat ovat lopullisia, eikä niihin ole olemassakaan keinoja tai vippaskonsteja ihmisen käytettävissä. Ihmisen voimat kun ovat rajalliset, eikä oman mielenterveyden rajojen pingottaminen ole hyväksi. Sen ymmärtäminen on rankkaa, mutta tarpeellista. On osattava suojella itseään ja antaa menetettyjen ihmisten mennä. Kuolleita ei ole kukaan vielä onnistunut herättämään eloon.

Joka vuosi muistan asian ja sanottakoon, että ikävä kirveltää yhä vähemmän ja vähemmän mitä enemmän vuodet ovat vierineet. Niitä on vasta kaksi, mutta kuka määrittää ajan sille, kuinka pitkään saa surra? Suru kun ei koskaan poistu täysin.

Jotain hyvääkin on tapahtunut: sydämeni on tapahtumien mukanaan tuomien tunteiden myötä vahvistunut ja osaan rakastaa syvemmin. Osaan arvostaa sitä, mikä minulla on tällä hetkellä ja mikä on omasta mielestäni tärkeintä, osaan myös sanoa sen läheisilleni. Uskallan sanoa, että rakastan heitä.

Rakastan heitä niin, että sieluni suorastaan pakahtuu.


Sain taas uusia suru-uutisia lokakuussa. Tein päivän työt, pidin surun miten kuten kurissa töissä, tulin kotiin ja itkin. Itkin ja vapisin kuin pieni lapsi, ja se teki hyvää. Menetys sattuu, suru saa sattua. Tunteeni ovat olemassa minua varten, niitä ei tarvitse oikeuttaa kellään toisella. Tuntui, että suren nyt jotenkin vapaammin.

Jonain päivänä syksyn mukanaan tuoman menetyksen murhe vaimenee riittävästi jotta voi jälleen nauraa. Onni ja ilo kun eivät mitenkään mitätöi tuskaa tai kaipausta, ihminen kykenee hymyilemään vaikka sydän helisisi rikkinäisenä, ihminen kykenee tuntemaan iloa vaikka suru olisi läsnä.

Jos joku sanoo, ettet saa iloita kohdattuasi vaikeuksia, hän on väärässä. Sinulla ja minulla, meillä kaikilla, on oikeus juuri niihin tunteisiin jotka ovat juuri nyt tässä hetkessä. Voit kokea suurta tuskaa ja kuitenkin seuraavassa hetkessä iloita aidosti elämästä. Se ei ole millään tavalla luonnotonta, se on pelkästään inhimillistä.


Sydän kyllä paranee ajan kanssa, vaikka arpi ei poistukaan. Arven kanssa on mahdollista jatkaa eteenpäin, kohti parempaa huomista. Asia vaatii oman työstämisensä, se ei tule hetkessä. Mutta ei se ole mahdotontakaan, jollei sitten päätä jäädä suruun ja katkeruuteen. Minä en halua.

Aion jatkaa eteenpäin tämän huivini kanssa. Aion käyttää sitä iloisissa tapahtumissa, nauttia se ylläni elämästä, kokea hauskoja asioita, keskustella ihmisten kanssa ja oppia uutta. Uusien tunteiden sekä kokemusten myötä kaikki ne pahat ajatukset, jotka neuloessani luovutin tähän huiviin, katoavat. Ne haihtuvat pois, sillä rakkaus ei koskaan katoa.

Rakkaus on kanssamme surussa ja murheessa, se kulkee kanssamme ilossa sekä onnessa ja pysyy vierellämme joka hetki päiviemme loppuun saakka.

-Ricchan-